Varhaiskasvatusasiaa: Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään?

Varhaiskasvatusasiaa-sarjan seuraavassa osassa puheenvuoron saa Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtaja Anitta Pakanen.

Maan hallitus sopi huhtikuussa puoliväliriihessä painotuksia, jotka toteutetaan hallituksen loppukaudella. Linjauksen mukaan varhaiskasvatuksen henkilöstörakenteen kehittämiseen varataan 5 miljoonaa euroa vuosina 2018 – 2019 ja 9 miljoonaa euroa vuosina 2020 – 2021. Panostuksen tavoitteena on hallituksen mukaan vahvistaa varhaiskasvatuksen laatua ja pedagogiikkaa sekä lisätä lasten ja perheiden saamaa moniammatillista tukea.

Hallituksen linjaus kuulostaa lupaavalta. On kuitenkin pidettävä mielessä, että eduskuntavaalit pidetään keväällä 2019 ja vuosille 2020 -2021 suunnitellut määrärahat voivat muuttua, suuntaan tai toiseen.

Kun tavoitteena on päiväkotien varhaiskasvatuksen laadun ja pedagogiikan kehittäminen, yliopistokoulutettujen lastentarhanopettajien ja varhaiskasvatuksen erityisopettajien määrää on lisättävä päiväkodeissa. On palattava vanhoihin hyviin aikoihin.

Vuonna 1979 valtioneuvosto teki päivähoidon henkilöstön koulutuksen kehittämisestä periaatepäätöksen, joka aiheutti muutoksia päiväkotien  henkilöstörakenteeseen ja mitoitukseen. Mitoituksen mukaan vuodesta 1981 alkaen yli 3-vuotiaiden lasten kokopäiväryhmissä tuli olla kaksi lastentarhanopettajaa ja yksi lastenhoitaja ja yli 3-vuotiaiden lasten osapäiväryhmässä yksi lastentarhanopettaja ja yksi lastenhoitaja joka saattoi olla peräkkäin toimivan osapäiväryhmän yhteinen.

Nämä säädökset oli todettu myös Sosiaalihallituksen yleiskirjeessä, jotka olivat tuohon aikaan normeja – niistä ei ollut oikeus poiketa. No, nämä sosiaalihallituksen yleiskirjeet kumottiin 1989. Tätä ennen 1988 kuitenkin saatiin tiukan väännön ja LTOL: n vaikuttamisen tuloksena asetus, jolla taattiin jokaiseen lapsiryhmään vähintään yksi lastentarhanopettaja. Vääntö oli tiukka. Vastapuolen voimat, jotka vaativat kunnille oikeutta päättää ihan itse ketä päiväkoteihin palkkaavat, olivat vahvoja.

Taas 1990-luvun alussa kaikki oli toisin, kun valtioneuvosto päätti muuttaa päiväkotien lapsiryhmämitoituksen suhdelukumitoitukseen ja henkilöstömitoitukseen tuli määritelmä, että päiväkodissa vähintään joka kolmannen hoito- ja kasvatushenkilön tulee olla lastentarhanopettajakelpoinen. Tämä määritelmä huononsi reippaasti jopa tuota vuoden 1988 asetusta.

Yleinen suomalainen sanonta on, että kuka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Nyt kuitenkin voisimme muistella vanhoja. Meidän tulee pikaisesti palata päiväkotien varhaiskasvatuksessa vähintään tuohon vuoden 1981 henkilöstömitoituksen määritelmään.

Kun varhaiskasvatuksen laatua ja pedagogiikkaa kehitetään, on lisättävä lastentarhanopettajien määrää reippaasti päiväkotien lapsiryhmissä. Lastentarhanopettaja on pedagogi ja opettaja. Varhaiskasvatuksella on vaativat tavoitteet. Lapsen kehitys ja oppiminen ennen kouluikää on huimaa. Näitä ikävuosia on arvostettava. Niitä ei saa hukata. Lapsille pitää antaa mahdollisuus oppimisen iloon ja monipuoliseen suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen varhaiskasvatukseen, joka on täynnä taidekasvatusta, musiikkia, liikuntaa, elämyksiä, kokemuksia, harjoittelua ja oppimisen riemua.

Eräässä taannoin lukemassani blogissa todettiin, että varhaiskasvatus on nenän niistämistä ja pyllyn pyyhkimistä. Toki pienten lasten nenät ja pylly on pyyhittävä, ei siitä ole epäilystäkään. Tämä toiminta on kuitenkin päiväkodeissa tapahtuvaa hoitoa ja huolenpitoa. Hoito ja huolenpito tarvitsevat ammattimaista ja hyvää henkilöstöä. Pelkkä hoito ja huolenpito ei yksin kuitenkaan ole suunnitelmallista ja tavoitteellista varhaiskasvatusta. Pedagogisen varhaiskasvatuksen suunnitelmallinen toteuttaminen ja toiminta kaikissa tilanteissa on oltava lastentarhanopettajan vastuulla.

Saako tikulla silmään tuplasti, jos muistelee oikein oikein vanhoja? Vuoden 1927 asetuksessa lastentarhoista todettiin valtionavun ehto: valtionapua sai vain, jos lastentarhassa on lastentarhanopettajakoulutuksen suorittanut opettaja. Ei hassummin todettu 90 vuotta sitten?

Nyt on aloitettava suomalaisen varhaiskasvatuspolitikan ryhtiliike. Opettajakoulutuksen saaneet opettajat jokaiseen päiväkodin lapsiryhmään, mieluimmin kaksi. Lastentarhanopettajan asema ja vastuu päiväkodin pedagogiasta vastaavana opettajana on kirkastettava. Tähän voimme jokainen itse vaikuttaa.

Kesäkuu 2017

Anitta Pakanen
puheenjohtaja, Lastentarhanopettajaliitto
3.varapuheenjohtaja, Opetusalan Ammattijärjestö OAJ

Varhaiskasvatusasiaa: Lastentarhanopettaja jättää vahvan jäljen lapsen oppimispolulle

Seuraavaksi Varhaiskasvatusasiaa-kirjoitussarjaa jatkaa Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n puheenjohtaja Olli Luukkainen.

Opettaminen on tärkein taideteokseni. Näin todettiin taiteilija Joseph Beuyes´n näyttelyesitteessä Espoon EMMAssa. Tähän lauseeseen kiteytyy kuva opettajan työstä. Opettajan työ on vaativa ammatti. Siinä tarvitaan vahvaa, koulutuksella hankittua, syvällistä osaamista sekä moninaisia taitoja ja kykyjä. Opettajan työ on kuin taidemaalarin väripaletti, jossa opettajalla on joukko erilaisia lapsia, erilaisista lähtökohdista ja erilaista taustoista, erilaisista kulttuureista. Opettajan työssä on väripaletin koko kirjo, välillä siinä on tummia sävyjä ja välillä auringon keltaista ja räiskyvää punaista.

Työssään opettaja vahvistaa ja opettaa jokaista lasta yksilönä mutta myös ryhmänä. Taidemaalareiden teokset ovat pysyviä ja niitä ihaillaan vielä vuosikymmenien päästä. Mutta niin näkyy myös opettajan vaikutus ja jälki lapsen ja nuoren oppimispolulla. Tämän tästä voi lukea kirjallisuudesta kertomuksia siitä, miten opettaja, yleensä se ensimmäinen, vaikutti jonkun henkilön harrastuksen aloittamiseen, itsetuntoon tai miten opettaja rohkaisi yrittämään ja rikkomaan rajojaan. On myös paljon kertomuksia siitä, miten opettaja vahvisti ja tuki lasta niin, että oppimisvaikeudet jäivät unholaan ja oppimisen into kirkastui. Nämä kertomukset pitävät sisällään aina viestin, että opettajan teoilla ja työllä oli koko elämään vaikuttava merkitys.

Lastentarhanopettajan on yleensä lapsen ensimmäinen opettaja ja opettajan jälki lapsen oppimispolkuun on vahva.

Lastentarhanopettajia on koulutettu maassamme 125 vuotta.  Lastentarhanopettajakoulutuksen vakinaistamisesta yliopistollisena koulutuksena taitettiin peistä aktiivisesti pitkälti yli 20 vuotta. Kaikkien koukeroiden ja uhkakuvien jälkeen koulutus kuitenkin vakiintui yliopistoissa annettavana koulutuksena 1995. Tämä oli vahva voitto opettajajärjestöjen vaikuttamistyölle.

Meillä on pula yliopistollisen koulutuksen saaneista lastentarhanopettajista. Tämä johtuu pitkälti siitä, että lastentarhanopettajien koulutusmäärien arviointi oli retuperällä aikana, jolloin ratkottiin päivähoidon ja varhaiskasvatuksen hallinnon kehittämistä. Tämä vaihe kesti lähes 15 vuotta. Se oli pysähtyneisyyden aika.  Kumpikaan hallinto, ei sosiaalitoimi eikä opetustoimi, ottanut vahvaa otetta päivähoidon ja varhaiskasvatuksen kehittämiseen ja lastentarhanopettajakoulutuksen määrälliseen lisäämiseen.

Nyt yliopistollisen lastentarhanopettajakoulutuksen sisäänottoja on selkeästi lisätty mutta se ei ole vielä riittävästi. Kestää aikansa, kunnes pysähtyneisyyden vuodet kiritään takaisin. OAJ vaatii ja vaikuttaa vahvasti siihen, että yliopistollista lastentarhanopettajakoulutusta lisätään nyt reippaalla vauhdilla. On taattava jokaiseen päiväkodin lapsiryhmään vähintään yksi yliopistollisen koulutuksen saanut opettaja. Toisaalta tavoitteenamme on, että 50% päiväkodin hoito- kasvatus-ja opetushenkilöstöstä on opettajia, kansainvälisten suositusten mukaisesti.

Opettajatarve varhaiskasvatuksessa on suuri, sillä ensimmäiset lakisääteiset varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, varhaiskasvatuksen OPS, on astunut voimaan. Nyt tarvitaan opettajia, jotka toteuttavat näitä vaativia pedagogisia tavoitteita.

Laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitys on tutkimuksella todettu vahvaksi. Eri puolilla maailmaa sijoitetaan nyt voimakkaasti laadukkaan pedagogisen varhaiskasvatuksen kehittämiseen.

Luin juuri ruotsalaisesta opettajajärjestön lehdestä, kuinka Ruotsissa päiväkotien opetusta vahvistetaan uudistamalla opetussuunnitelmat ja selkiyttämällä opettajan roolia päiväkodeissa. Myös meillä on tarvetta vahvistaa opettajan rooli päiväkodin, varhaiskasvatuksen pedagogiasta vastaavana. Selkiyttäminen tulee tehdä lainsäännön tasolla.

OAJ:n 122 000 opettajan joukossa lastentarhanopettajat edustavat koulutuksen ja kasvatuksen ensimmäistä porrasta, kivijalkaa. Jokainen opettajajäsenemme tietää mikä merkitys on kivijalalla elinikäisessä oppimisessa. Lastentarhanopettaja kantaa vahvan vastuun tämän kivijalan rakentamisesta. Lastentarhanopettaja on merkittävä palanen muiden opettajien joukossa, opetus-ja kasvatusalan koko ketjussa sekä opettajien ammattijärjestössä.

Olli Luukkainen
Puheenjohtaja, Opetusalan Ammattijärjestö OAJ

Varhaiskasvatusta opiskelemassa: Kirkonrotta ja Rattata – perinneleikit murroksessa?

Helsingin yliopiston esi- ja alkuopetuksen aineopintojen opiskelijat toteuttivat lauantaina 8.4.2017 Lastentarhamuseossa taidetapahtuman. Kurssin opiskelijat tuottavat juhlavuoden blogiin muutamia kirjoituksia lastentarhanopettajuuteen, taidekasvatukseen, esi- ja alkuopetukseen ja lapsuuteen liittyen. Perinneleikeistä kirjoittavat seuraavaksi Annika Kantola, Anu Kovalainen, Iiris Maalo, Paula Heikkilä ja Susanna Gillberg.

Kaikilla meillä on kokemuksia leikkimisestä, ainakin omasta lapsuudesta. Leikkimällä lapset luovat omaa kulttuuriaan, johon aikuisilla ei ole asiaa. Usein saman vuosikymmenen edustajat muistavat leikkineensä melko samankaltaisia leikkejä. Osa leikeistä kestää aikaa ja näin leikit toistuvat sukupolvelta toiselle. Yhteiskunta muuttuu, ja niin muuttuvat leikitkin.

17965063_10211543736922795_718106281_n

Lasten leikkien elinehtoihin kuuluvat leikkien siirtäminen ja uusien leikkivariaatioiden opettaminen nuoremmille leikkijöille. Isommat sisarukset ja kaverit opettavat pienempiä leikkien saloihin. Vuosien saatossa leikeistä syntyy erilaisia variaatioita ja leikkien nimet saattavat, muuttua mutta idea ja perimmäinen ajatus pysyy usein samana.

17887587_10210404121832264_101438280_o

Perinneleikkejä siirretään myös tietoisesti seuraavalle sukupolvelle. Vanhemmat ja isovanhemmat kertovat lapsilleen ja lapsenlapsilleen, miten heidän lapsuudessaan huudettiin sisäpihoilla naapuruston kaikkia lapsia leikkimään kymmentä tikkua laudalla. Soitettiin lankapuhelimella ja toivottiin, että puhelimeen vastaa tavoiteltu kaveri eikä hänen isoveljensä: ”Voiksä olla tänään?”

Perinteen siirtäminen kuuluu myös varhaiskasvatukseen. Uusissa Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa tutustutaan menneeseen aikaan esimerkiksi isovanhempien lapsuuden leikkien kautta, ja Esiopetuksen opetussuunnitelman perusteetkin mainitsevat perinneleikit. Usein ainakin Kalevalan päivän tienoilla leikitään hura hura häitä ja muita vanhoja leikkejä. Nyt Suomi 100 -vuoden kunniaksi perinteet näkyvät päiväkotien toiminnassa läpi vuoden ja useilla päiväkodeilla juhlavuosi onkin koko vuoden teema.

Mitä me 2010-luvun lastentarhanopettajat sitten lapsena leikimme? Mitä leikkejä lapsiryhmissä nykyään leikitään?

17948249_10211543641360406_492436214_o

1980-luvulla kaupunkien hiekkalaatikoilla neppailtiin eli liikuteltiin pieniä leluautoja sormella näpäyttämällä. Suosittuja pihaleikkejä olivat peili, väri, 10 tikkua laudalla, kirkonrotta, “purkkis”, vinkki ja tervapata. Ulkona leikittiin päivittäin monta tuntia ja leikkeihin osallistui iso porukka eri ikäisiä lapsia pihapiiristä. Leikkeihimme vaikuttivat jo tuolloin myös suositut televisio-ohjelmat ja keksimme omia versioitamme  mm. Thilia Thalia Thallallaa -tietokilpailusta. Suosittuja laululeikkejä olivat Hämä-häkki, Hura hura häitä, Jos sull lysti on ja Tuiki tuiki tähtönen.

18120227_10210509904037029_709775034_o

1990-luku oli Fröbelin palikoiden kulta-aikaa. Jumppalaulua ja Sutsisatsia leikittiin useassa lapsiperheessä ja päiväkodeissa. Laululeikkien lisäksi myös yhdessä oleminen, leikkiminen ja pelaaminen olivat suosittuja tapoja viettää aikaa. Yleisimpiä leikkejä olivat tuolloin esimerkiksi kirkonrotta, tervapata, polttopallo, hipat ja hyppynaruleikit loruineen. Aikaa vietettiin myös enemmän ulkona kuin sisällä ja useampi tunti saattoikin vierähtää kavereiden kanssa metsissä rymyten ja luontoa tutkien.

17918655_10211543736642788_1092807007_n

2000-luvulla leikkipuistoissa oli paljon leikkijöitä, mutta perinteisten pihaleikkien määrä vaikuttaa vähentyneen rajusti. Yhdeksi syyksi tähän on nähty lasten harrastusten määrän kasvu. Jo aivan pienimmillekin lapsille tarjotaan sirkuskouluja, muskareita sekä erilaisia kuvataideharrastuksia. Laululeikkien suosio jatkuu, mutta nyt suositumpia leikkejä ovat mm. Metrolla mummolaan, Pikkuiset kultakalat ja Bussilaulu.

17965578_10211545982378930_1070712457_n

Vuonna 2016 suomalaiset lapset innostuivat muun maailman mukana  PokemonGo -pelistä. Lapset ovat jälleen leikkimässä ulkona, mutta nyt metsästämässä virtuaalisia eläinhahmoja pitkin kaupunkia. Lasten sisäleikeissä korostuvat nykyään yhä enemmän digitaaliset pelit sekä mediasta tutut hahmot: Pokemonit, Ninjagot ja Frozenin hahmot. Kuitenkin myös monet perinteiset lelut pitävät pintansa lasten leikeissä, kuten dinosaurukset ja autot.

Yksi tämän päivän suosituimmista pienten lasten digitaalisista peliympäristöistä on Minecraft, joka on uudistanut pelaamiseen liittyviä käytänteitä. Minecraft on eräänlainen aikamme leikki, jota voidaan luonnehtia maailmaksi ilman pelisääntöjä, juonta ja ennalta määrättyjä tavoitteita. Digitaalisen pelaamisen voidaan sanoa olevan osa nykylasten arkea ja erityisesti Minecraft -pelissä korostuu positiivinen suhtautuminen yhdessä tekemiseen kannustavan vuorovaikutuksen kautta. Siinä näyttäytyvät vapaaehtoisuus, luovuus ja ongelmanratkaisu. (Ks. esim. Kentz, Sintonen & Lipponen, 2017.)

Lasten leikkikulttuuri elää jatkuvassa muutoksessa ja meillä aikuisilla on mahdollisuus vaikuttaa muutoksen suuntaan. Oli sitten kyse Kirkonrotasta, PokemonGo:sta tai Minecraftista parhaissa leikkimuistoissa korostuu yhdessä oleminen itselleen tärkeiden ihmisten kanssa.

17837526_10211484785409044_1929547561_o

Lähde:

Kentz, M.-B., Sintonen, S. & Lipponen, L. (2017). Vertaisoppiminen digitaalisessa toimintaympäristössä. Tapaustutkimus kahden viisivuotiaan Minecraft-luomisesta. Kasvatus & Aika 11(1) 2017, 54–68. http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=827. Viitattu 12.4.2017.

Annika Kantola, Anu Kovalainen, Iiris Maalo, Paula Heikkilä, Susanna Gillberg
Kirjoittajat ovat esi- ja alkuopetuksen aineopintoja suorittavia lastentarhanopettajia.

Terveisiä päiväkodista: Pedagogina päiväkodin pienimpien ryhmässä

Terveisiä päiväkodista -sarjassa päästään kurkistamaan lastentarhanopettajan työhön varhaiskasvatuksen kentällä. Hanna Lindberg kirjoittaa seuraavaksi alle 3-vuotiaiden lasten parissa työskentelystä pro gradu -tutkielmansa kautta.

Kirjoittajasta: Hanna Lindberg, 30 vuotta. Toimin neljättä vuotta alle kolmivuotiaiden lasten opettajana kotikunnassani Valkeakoskella. Kasvatustieteen kandidaatiksi valmistumisen jälkeen olen hiljalleen suorittanut kasvatuksen ja yhteiskunnan tutkimuksen maisteriopintoja Tampereen yliopistossa, nelilapsisen perheen ja lastentarhanopettajan työn ohella. Viime syksynä sain valmiiksi graduni alle kolmivuotiaiden pedagogiikasta. Tutkimus on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201612192869

Aihetta jo vuosia pyöritelleenä, tuntuu haastavalta tiivistää jotakin oleellista blogikirjoituksen muotoon, mutta valitsin kirjoituksen jäsentämiseksi kolme keskeistä, kentän keskusteluissa ongelmalliseksi havaittua alle 3-vuotiaiden pedagogiikkaa kuvaavaa väittämää tai kysymystä, erityisesti uuden vasun näkökulmasta. Ensin voisin kuitenkin todeta, että tämän blogikirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa siihen kysymykseen, tarvitseeko lapsi kodin ulkopuolista kasvatusta alle 3-vuotiaana. Omaa ammattiani arvostavana totean kuitenkin, että varhaiskasvattajat eivät saa vetää mattoa omien jalkojensa alta sanomalla, että päiväkoti ei ole hyvä paikka alle 3-vuotiaille. Päiväkoti voi parhaimmillaan olla erittäin hyvä paikka ihan pienellekin lapselle!

Se epävarmuus, mikä liittyy alle kolmivuotiaiden kodin ulkopuolisen kasvatuksen tarpeellisuuteen, on nähtävissä eräällä tavalla myös koko varhaiskasvatustyössä. Usein tietoa ja materiaalia etsiessä löytää vain yli 3-vuotiaiden kanssa sovellettavaa kirjallisuutta. Alle 3-vuotiaat lapset ovat neljännes koko varhaiskasvatuksen lapsimäärästä, mutta tutkimuksia alle kolmivuotiaiden varhaiskasvatuksesta on vain kourallinen verrattuna yli 3-vuotiaisiin ja esiopetusikäisiin. Silti pedagogiikan vaatimus on yhtä pitävä! Erityisesti näistä syistä halusin tehdä tutkimusta (hiljaisesta) tiedosta, jota kentällä jo on. Halusin gradussani kirjoittaa auki sen, millaisena pedagogiikka näyttäytyy pienimpien lasten opettajien puheessa. Samalla tavoitteenani oli myös luoda käytännön työkalu erityisesti heille, jotka vielä kaipaavat vahvistusta omaan pedagogiseen ajatteluun alle 3-vuotiaiden ryhmissä.

Lasten osallisuutta on vaikeaa toteuttaa alle 3-vuotiaiden ryhmässä?

Ei ole, mutta ymmärrän miksi asia koetaan haastavana. Lasten osallisuudella tarkoitetaan usein sitä, että lasten ääni halutaan saada kuuluviin toiminnan suunnittelun, lasten itseään koskevien päätöksien ja arkisten spontaanien tilanteiden näkökulmasta. Lapsen ääneen kuulemisen menetelmiksi ehdotetaan mm. lasten haastattelemista ja kertomista piirrosten kautta. Alle 3-vuotiaiden kanssa työskentelevä arvaa nopeasti, miten lasten haastattelu ryhmässä käytännössä menisi:

Opettaja: ”Mitä te haluaisitte täällä päiväkodissa tehdä?”
Lapsi 1: ”Mä haluun leikkiä öööö… mä haluun leikkiä pihalla!”
Lapsi 2: ”Mäkin haluan leikkiä pihalla.”
Lapsi 3: ”Leikkiä pihalla.”
Lapsi 4: ”Äiti hakee…”

Jollekin pedagoginen ratkaisu saattaa olla lähteä toteuttamaan tätä lasten yksimieliseltä kuulostavaa toivetta, mutta on olemassa myös muita keinoja selvittää lasten mielenkiinnon kohteita. Alle 3-vuotiaiden varhaiskasvatuksessa korostuu kasvattajan taito tunnistaa lasten sanattomia aloitteita sekä tulkita lasten mielenkiinnon kohteita lasten tunnetilojen, eleiden ja kehonkielen kautta. Mitä tämä taito käytännössä tarkoittaa osallisuutta tukevana pedagogisena menetelmänä? Otetaan esimerkiksi jumppahetki:

Opettaja vetää jumppaa neljälle n. 2-vuotiaalle lapselle. Jumpan tavoitteena on harjoitella perusmotorisia taitoja mm. kävelyä ja juoksua erilaisilla alustoilla, mutta opettaja on arjessa huomannut myös, että tämän pienryhmän lapsista vielä kukaan ei hyppää tasajalkaa. Tästä syystä jumpalle otetaan välineiksi myös matalia penkkejä. Opettajalla on jumpalle siis karkea suunnitelma, jota hän lähtee työstämään lasten osallisuutta jumpalla hyödyntäen. Jumppa aloitetaan tutulla aloitusrutiinilla ja välineet otetaan esille. Lapset saavat rauhassa tutustua uusiin välineisiin ja opettaja mallittaa itse välineiden käyttöä. Penkiltä hyppääminen ei näytä kiinnostavan lapsia. Opettaja ei lähde väkisin hypyttämään lapsia. Vahvaa kuvitteluleikin vaihetta elävät lapset keksivät kuitenkin patjojen olevan uima-altaita ja opettaja tunnistaa lasten kuvitteluleikin myötä kasvaneen motivaation. Opettaja ehdottaa, että penkit olisivat laitureita, joilta veteen voisi hypätä. Lapset innostuvat. Opettaja sanoittaa lasten iloa: ”Kyllä te keksitte kivan leikin. Onpa tämä hauskaa! Haluatteko leikkiä lisää tätä?” Lapset saavat kokemuksen siitä, että heidän iloonsa vastataan ja he ovat saaneet vaikuttaa omaan toimintaansa. Lapset eläytyvät leikkiin niin, että päättävät riisua vaatteensa uimaan mennessään. Taitava pedagogi ymmärtää, että riisumista ei ole syytä kieltää vaan juuri nyt on loistava hetki harjoitella myös omatoimisuustaitoja, sillä motiivi kumpusi lasten omasta aloitteesta. Hauskaa laiturileikkiä ei jätetä vain jumpalle, vaan leikki viedään ryhmään, jossa lapset tartuttavat innollaan leikin sisällöt myös ryhmän nuorempiin lapsiin.

Osallisuus pienillä lapsilla tarkoittaa kaikkein arkisimmillaan kuitenkin myös sitä, että lapsi saa kokemuksen siitä, että hän saa tulla syliin kun haluaa, hänen ilostaan ilahdutaan ja surussa lohdutetaan. Osallisuutta on myös lasten tasavertainen kohtelu ja toimiminen pienissä ryhmissä, jotta kaikkien ääni tulee kuulluksi. Haastattelu ja piirrosten avulla kertominen voivat toimia hyvin puhuvien 3-vuotiaiden kanssa.

Hannis Lindberg

Lapsen osallisuuden periaatteet. Kuva: Hanna Lindberg

Aamupiirit ja muut piirihetket ovat tarpeettomia alle 3-vuotiaiden ryhmissä?

Väitän, että kaikki se sisältö, joita opettajat aamupiireissä ja muissa istumista vaativissa tuokioissa pyrkivät opettamaan, on opetettavissa jollakin muulla tavalla. Tätä väitettä pohtiessa tulee erityisesti tarkastella omaa oppimiskäsitystä. Olen siinä käsityksessä, että kaikki pätevät lastentarhanopettajat ymmärtävät, että lapsi oppii parhaiten leikkiessään, omien oivallustensa ja tekemisen kautta. Silti lasten istuttaminen aikuisjohtoiseen piiriin pitää edelleen tiukasti pintansa päiväkodin arjessa. Alle puolitoistavuotiaalle lapselle on kehityspsykologisen tietämyksen valossa luonnotonta istua alas aamupiiriin oppimaan, sillä juuri kävelemään oppinut lapsi oppii ”vaeltelemalla” – tutkimalla ympäristönsä etäisyyksiä, suhteita, pintoja jne. Puolitoistavuotias lapsi oppii suuri ja pieni käsitteet sujuvimmin aikuisen sanoittaessa lapsen tutkivaa toimintaa. Yhteisessä ihmettelyssä toteutuu käsitteiden oppimisen lisäksi luonnollisesti lapsen kokemus hänen ja aikuisen lämpimästä vuorovaikutushetkestä, yhteisestä jaetusta aiheesta ja yksilöllisestä huomioinnista. Nämä sisällöt harvemmin toteutuvat piirihetkellä.

Uudesta varhaiskasvatussuunnitelmasta voidaan suosiolla jättää huomiotta useita kohtia alle 3-vuotiaiden ryhmässä?

On totta, että uudessa vasussa on paljon sisällöllistä asiaa, joiden toteuttaminen tuntuu haastavalta. Varhaiskasvatussuunnitelman toteuttaminen arjessa perustuu kuitenkin lopulta jokaisen opettajan tulkintaan suunnitelmasta. Kaikkia sisältöjä ei ole tarvetta tulkita kirjaimellisesti. Otetaan esimerkiksi ”nikkarointi”. On selvää, ettei ole tarkoituksenmukaista antaa neljälle puolitoistavuotiaalle vasaroita käteen ja alkaa naputtamaan nauloja. Nikkarointitaitoa kuitenkin edellyttävät hyvät hienomotoriset taidot, kuten hyvä silmä-käsi yhteistyö. Nikkarointihetki voi olla rikkimenneen autoradan korjaushetki aikuisen johdolla, jossa lapset saavat kokemuksen myös kestävän kehityksen edistämisestä: rikkimennyttä tavaraa ei heitetä pois ja osteta uutta, vaan se pyritään aina ensisijaisesti korjaamaan. Aikuisen johdolla tehty korjaustyö antaa myös jatkossa lapsille idean leikkeihin – pieni lapsi saa merkityksen ja mallin siitä, mihin tarkoitukseen leikkityökalusalkun vasaraa ja ruuvimeisseliä voidaan käyttää.

Hanna Lindberg
Alle 3-vuotiaiden lasten ryhmässä toimiva lastentarhanopettaja.

Lue koko tutkimus osoitteesta http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201612192869

Juhlaseminaarin ohjelma on julkaistu!

Kukka

Lastentarhanopettajan koulutus juhlii tänä vuonna 125-vuotista taivaltaan, ja sen kunniaksi juhlatoimikunta (Helsingin yliopisto, OAJ, Lastentarhanopettajaliitto, Opetushallitus, Ebeneser-säätiö sekä Ebe ry.) järjestää lokakuussa juhlaseminaarin.

125 vuotta Suomen tulevaisuuden tekijöitä -juhlaseminaari järjestetään Helsingin yliopiston juhlasalissa 20.10.2017 klo 9:00 – 15:00. Seminaariin on vapaa pääsy eikä ennakkoilmoittautumista tarvita.

Seminaarissa kuulemme ajankohtaisesta varhaiskasvatuksen tutkimuksesta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Key note -puheenvuoron pitää Islannin yliopiston professori Johanna Einarsdottir, aiheenaan Opportunities and Challenges in Icelandic Early Childhood Education. Myöhemmin iltapäivällä Turun yliopiston professori Jarmo Kinos pohtii aihetta suomalaisesta näkökulmasta otsikolla Pienten lasten opettajuus – tulevaisuuden mahdollisuus! 

Dialogipuheenvuoron pitää professori Kristiina Kumpulainen sekä tutkijatohtori Satu Valkonen Helsingin yliopistosta, aiheenaan Pienten lasten monilukutaidon kehittämisohjelma.

Ohjelmassa on myös paneelikeskustelu: Subjektiivinen, objektiivinen varhaiskasvatus. Panelisteina toimivat lastentarhanopettaja Essi Kantonen, tutkijatohtori Maiju Paananen, kansanedustaja Tuomo Puumala, näyttelijä ja vanhempi Riku Nieminen sekä kansanedustaja Emma Kari. Paneelin päätössanat lausuu professori Lasse Lipponen. Paneelia juontaa lastentarhanopettaja, varhaiskasvatuksen maisteriopiskelija Markus Sauvola.

Katso juhlaseminaarin ohjelma kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä. Voit myös ladata ohjelman PDF-muotoisena tästä

Muutokset ohjelmaan ovat mahdollisia.

Tervetuloa!

Ajankohtaista: Soihdunkantajia tarvitaan yhä

Ritva Semin kolumni on julkaistu Opettaja-lehdessä 11/2017.

Semi

Lento Helsingistä Berliiniin kestää pari tuntia. Mitähän mahtoi kestää matkanteko vuonna 1881, kun 25-vuotias Hanna Rothman lähti Helsingistä Berliinin Pestalozzi-Fröbel Hausiin opiskelemaan lastentarhanopettajaksi?

Valmistuttuaan Hanna palasi Suomeen ja perusti ensimmäisen kansanlastentarhan vuonna 1888. Neljä vuotta myöhemmin toimintansa aloitti Pohjoismaiden ensimmäinen lastentarhanopettajakoulutus. Sen Hanna perusti ystävänsä lastentarhanopettaja Elisabeth Alanderin kanssa.

Hanna ja Elisabeth järjestivät myös ensimmäisen lastentarhanopettajakokouksen 1907. Muistio on kirjoitettu säntillisellä kaunokirjoituksella. Kokouksessa kannettiin huolta lastentarhojen suurista lapsijoukoista ja vähäisistä opettajavoimista.

Virisi ajatus yhdistyksen perustamisesta, joka poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi toteutui vasta 1919. Elisabeth Alanderista tuli Lastentarhanopettajaliiton ensimmäinen puheenjohtaja.

Hanna ja Elisabeth olivat lastentarha-aatteen edelläkävijöitä, joiden työlle perustuu maamme koko nykyinen varhaiskasvatusjärjestelmä.

1990-luvun alussa varhaiskasvatuksen soihdunkantajiin kuului eduskunnan naisverkosto. Joukko vaikutti vahvasti siihen, että päivähoidosta tuli kaikkien lasten oikeus ja se sai roolin lasten oikeutena varhaiskasvatukseen.

Poliittisten päättäjien joukossa näitä varhaiskasvatuksen ja lasten puolustajia olisi tarvittu vuosi sitten, kun lasten oikeuksia rajattiin ja päiväkotien lapsiryhmien kokoa suurennettiin.

Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamat selvityshenkilöt luovuttavat kesäkuussa opetusministerille varhaiskasvatuksen kehittämisen tiekartan. Toivottavasti se linjaa askelmerkit niin, että varhaiskasvatuspalvelumme nousevat muiden Pohjoismaiden tasolle ja pääsemme astelemaan jälleen edelläkävijöinä.

Varhaiskasvatus kehittyy vain, kun me niin päiväkodeissa, kunnissa kuin valtionhallinnossakin puolustamme kaikkien lasten oikeuksia laadukkaaseen pedagogiseen varhaiskasvatukseen.

Ritva Semi on varhaiskasvatuksen erityisasiantuntija OAJ:ssä.

Arkistojen kätköistä: Siiri Valli opiskelijana talvisodan aikaan

Arkistojen kätköistä -sarjassa tutustutaan lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan. Seuraavassa Jenni Tinell avaa Siiri Vallin päiväkirjojen avulla sitä, millaista oli opiskella talvisodan aikaan.

Siiri Valli (os. Hiltunen) (3.11.1919 – 21.12.2005) valmistui Ebeneseristä lastentarhanopettajaksi vuonna 1941. Valmistumisensa jälkeen hän toimi mm. lapsi- ja nuorisotyössä Aunuksessa ja oli mukana evakuoimassa lapsia Ruotsiin sekä hoitamassa heitä siellä. Valli toimi Ebeneserin lastenlaitosten johtajana vuosina 1959–1963 ja lastentarhaseminaari Ebeneserin rehtorina vuosina 1959–1970. Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajana Valli oli vuodesta 1955 vuoteen 1959. Vuosina 1970–1973 hän oli Helsingin kaupungin lastentarhain tarkastajana. Hän piti päiväkirjaa vuosilta 1935–1945. Nämä viisi päiväkirjaa sekä hänen vieraskirjansa ovat talletettuina Ebeneser-säätiöön.

lm_vk_04_035

Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajan vaihdos vuonna 1959. Kuvassa vasemmalla uusi puheenjohtaja Hilja Laitinen ja oikealla entinen puheenjohtaja Siiri Hiltunen (myöh. Valli). Kuva: Ebeneser-säätiö

Opiskelijana talvisodan aikaan

Tammikuun 25. päivänä vuonna 1938 Siiri aivan puhkuu intoa päiväkirjansa sivulla, sillä hän on päässyt aputytöksi Kalevan lastentarhaan. Hän oli kuullut avoimesta paikasta seurakunnan joulujuhlassa eräältä Kalevan lastentarhan työntekijältä, joka oli kehottanut Siiriä ottamaan yhteyttä lastentarhan johtajaan. Siiri kertoo työstään runollisesti lasten parissa:

En ole enää konttorissa kuolleen työni ääressä, vaan olen lastentarhassa, elämän kukkaismaassa.  Et usko, kuinka olen onnellinen ja miten kiitollinen olen Jumalalle Hänen johdatuksestaan. Tunnen olevani omalla alallani lasten parissa (…) Ne taimet ovat hentoja, eivätkä kestä tuulen voimaa. Siksi nousee pyyntö, että nuo taimet saisivat kevätauringon lämmössä kasvaa ja puhjeta kukkaan turvassa tuulilta (…) Sieltä on kaukana paha maailma voimineen, se on onnen ja valon valtakunta täynnä kultaa, auringon kultaa (…)

Siiri viihtyy hyvin aputytön toimessa ja haluaa lähteä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Kun ovet Ebeneseriin eivät kuitenkaan avaudu heti, Siiri on murheellinen ja ahdistunut. Siirille on luonteenomaista kirjoittaa runoja. Niitä syntyy niin onnen ylimpinä hetkinä kuin ahdingossa. Pettyneenä Siiri vuodattaa päiväkirjan sivuille epätoivoisia säkeitä. Ensimmäisenä päivänä kesäkuuta vuonna 1938 hän kirjoittaa näin:

Kun pettyy toiveet, tuulentuvat hajoo ja pilvilinnat maahan luhistuu. Oi syvään, syvään kuiluun silloin vajoo, ja unelmat ne tyhjään supistuu. Ja rinnan täyttää outo tunne, mi nauraa, itkee, ilkamoi. Ja kaikki huutaa, käskee – kunne? Se syksyn jälleen maille toi.

Keväinen nuorten seurakuntareissu Ruotsiin, kesän kauneus ja maaseutu kuitenkin piristävät Siiriä, ja päiväkirjan sivut täyttyvät kuvauksista luonnosta ja suven suloisuudesta. Vuosi kuluu ja Siiri kuvailee ruonoin elämäänsä: haikeutta, painolastia, yksinäisyyttä, uupumusta, rakkautta, uskoa ja toivoa, kasvua ja kipua. Seuraavan vuoden kesäkuu 1939 on täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. Siiri on saanut opiskelupaikan Ebeneseristä. Seminaarin alettua syyskuussa Siiri tuntuu saaneen uuden suunnan elämäänsä.

Onhan minulla tehtävä elämässä, onhan minulla päämäärä, jota kohti saan kulkea. Pääsenkö siihen päämäärään, sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Mutta Jumala sen tietää. Hän, johon olen aina turvaava. (…) Ebeneserissä on hurmaavaa, mutta myös jännittävää. Olen saanut olla puutarhassa töissä lasten kanssa, nauttia maan hedelmistä, raittiista ilmasta ja kirkkaasta syysauringosta (…)

lm_vk_02_027a

Helsinginkadun ja Harjukadun risteys. Kuvassa etualalla Ebeneser-talo. Kuva: Ebeneser-säätiö

Kauan eivät kuitenkaan opiskelijat, eivätkä lapset päässeet nauttimaan kirkkaasta taivaasta. Todella uhkaavan tummia pilviä nousi taivaalle. Talvisodan päättymisestä tuli maaliskuun 13. päivänä kuluneeksi 77 vuotta. Siirin ammattiin kasvu ja valmistuminen ajoittuivat traagiseen historialliseen ajankohtaan.

Sodan uhka lepää isänmaamme yllä. Sitä olen paossa. Ei, ei koskaan paossa, sillä olisinhan raukka, isänmaan petturi. Olen joutunut tänne korpeen lasten kanssa, jotka lähetettiin pois hallitsevasta sodan vaarasta. Kaikki oli jätettävä (…)

Näin kirjoitti Siiri Karjalohjalla Kuusian kansakoululla lokakuun 17. päivänä vuonna 1939. Uhka ei jäänyt pelkäksi peloksi, vaan runsas kuukausi myöhemmin Suomi ajautui sotaan Neuvostoliittoa vastaan, kun Neuvostoliitto aiheettomasti vastasi Mainilan laukauksiin, joita väitti suomalaisten ampumiksi. Marraskuun kolmantena päivänä kaksikymmentä vuotta täyttänyt Siiri kertoo talvisodan alkamisesta. Heidät on kutsuttu maalta takaisin kaupunkiin lepäämään marraskuun alussa ja puolen välin paikkeilla ovat alkaneet teoriatunnit Ebeneserissä.

Sota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä aivan yllättäen. Olimme rauhan toimissa pahaa aavistamatta, kun kesken tuntia Ebeneserissä hälytyssireenit alkoivat pahaenteisesti ulvoa. Emme luonnollisestikaan voineet uskoa sitä todeksi. Kauhu täytti meidät, Sota! Oi, eihän se voinut olla totta. (…) Aamulla kiitimme Jumalaa, että olimme saaneet herätä uuteen aamuun ja rukoilimme rauhan päivää. Niin, ja jo iltapäivällä sota kylvi tuskaa ja kuolemaa kaupunkiimme. (…)  Tuhannet tuskaiset kysymykset nousivat rinnastani kuin katselin. Miten taivas loimusi. – Tuli teki tuhoaan, Kaikki raunioitui… ihmiset… Kodit— elämä— onni— mitä ne olivat? Olinko koskaan tuntenut noita sanoja?

Siirin päiväkirjan sivut sodan ajoilta tiivistyvät tuskaisiin miksi-kysymyksiin, kuvauksiin elämän kauheudesta ja karheudesta. Toisaalta sodan keskellä ilmenee myös nuoruuden intomielistä uhoa ja ylpeyttä suomalaisista sotilaista ja lapsuudenystävistä ja kaikkia suomalaisia yhdistävästä me-hengestä; sodasta selvitään yhteistuumin toinen toista tukien. Siiri kirjoittaa koskettavasti joulukuussa vuonna 1939 isänmaallisesta eetoksesta sodan keskellä.

Meistä oli tullut yksi kansa, meillä oli yksi sydän ja sen sydämen täytti vain yksi sana: isänmaa, Suomikoti!

lm_vk_02_034

Ebeneser-talo talvisodan aikaan vuonna 1939. Ensimmäisessä kerroksessa toimi haavoittuneiden sidonta-asema. Ikkunat on peitetty hiekkasäkeillä. Kuva: Ebeneser-säätiö

Luottamus omiin poikiin oli korkealla; pienen kansan sotilaat olivat sankareita. Siiri pyrki näkemään Suomen tarinan myös kansainvälisessä kontekstissa. Vaikka muualta maailmalta saatiinkin myötätuntoa osaksi, Suomi joutui taistelemaan talvisodassa pääosin yksin. Ulkomaalaisia sotilaita talvisodan päätyttyä oli armeijan palveluksessa noin 11 660. Suurin osa näistä vapaaehtoisista olivat ruotsalaisia. Lisäksi Suomeen myytiin tai lahjoitettiin sotakalustoa kokonaisuudessaan noin 1,74 miljardin edestä (mm. Ruotsi, Norja, Tanska, Italia, Ranska, Iso-Britannia, Belgia, Yhdysvallat, Unkari, Espanja, Sveitsi, Saksa)

Saimme kuulla kuinka Suomen pojat rajoilla pitivät puoliaan sankarillisesti; voittamattomina, väkevinä kuin nuoret karhut seisoivat he yhtenä miehenä turvatakseen isänmaansa, rakkaan isänmaan vihollisen, barbaarisen vihollisen, hyökkäyksiltä. Heidän sankarimaineensa levisi yli koko maailman. (…) Koko maailma oli puolellamme, koko maailma tahtoo auttaa pientä ja uskollista Suomea, joka yksin saa taistella moninkertaisesti suurempaa vihollisjoukkoa vastaan. (…) (…) Jäämmekö taistelemaan yksin? (…) Jäämmekö yksin? (…) Me taistelemme oikean ja pyhän asian puolesta, meille ovat rakkaimmat Jumala, isänmaa ja koti! (…) Me luotamme Korkeimman johtoon. Hän on meitä auttava.

Siirin päiväkirjasta talvisodan ajoilta löytyy rukousta, runoutta ja lyhyitä ajan kuvauksia. Siirin luottamus Jumalaan ja Hänen johdatukseensa Suomen kansan kohdalla välillä häilyy ja välillä voimistuu. Joulukuun 30. Päivänä vuonna 1939 Siirin elämään loistaa valoa.

Autioilla kaduilla puhaltaa tuuli, vinkuva kuolemanviluinen tuuli. Raskaat pilvet kiitävät taivaalla, jonka heikosta sinestä joskus välähtää pienoinen, kirkassilmäinen tähti:  – Pilvet peittävät Suomen taivaan mutta pilvien raosta pilkistää tähti, toivon tähti. Se tähti ei koskaan sammu. Joka aamu sen loimu hetkeksi hiipuu, mutta joka ilta se syttyy uudelleen illasta iltaan, vuodesta vuoteen, tuhat kertaa uudelleen.

Siiri on lisännyt päiväkirjansa tekstiä jossain vaiheessa. Näissä merkinnöissä ei ole päivämääriä, mutta lisäykset on helppo tunnistaa, koska ne on tehty kuulakärkikynällä, ei musteella. Eräässä tällaisessa kirjoituksessa Siiri muistelee talvisodan aikaa kaupungissa seuraavasti.

Oli ankara pakkastalvi. Helsingissä lumikinokset kohosivat katujen vierillä miehen korkuisiksi. Kaikesta alkoi olla puutetta! Ruoka-annokset olivat ns. leipäkorteilla ja sitä aikaa kesti monta vuotta. Elämä oli niukkaa. Ebessä me seminaarilaiset söimme usein ateriaksemme pari silakkaa, joskus perunaa ja leivänpalan. Jos oli, joskus ruisvelliä tms. (…)

13.3. 1940 Siiri kirjoittaa, että ”rauha on palannut maahan”. Rauha maistuu katkeralta ja se otetaan vastaan kyynelsilmin. Rauhanehdot ovat raskaita. Siiri kokee, että Suomelle on tehty vääryyttä, pojat ovat taistelleet turhaan ja Jumala on hylännyt pienen maan. Siiri tuskailee rakkaan ystävänsä kodin joutumista vihollisen haltuun. Vuodatuksen jälkeen Siiri kuitenkin päättelee tekstiään toiveikkaana.

Kunpa me kerran käsi kädessä saisimme kulkea elon polkua, saisimme olla rakentamassa uutta, vapaata Suomea, kasvattaa uutta, isänmaata rakastavaa nuorisoa, urhoollisia poikia Suomelle! Vielä sarastaa uusi aamu!

Usko Jumalaan antaa Siirille voimaa ja avaa uusia näköaloja. Aivan lopuksi Siiri kirjaa itselleen Raamatusta Psalmin 84 voimaannuttavat sanat:

Kun he käyvät kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi ja syyssade peittää sen siunauksilla. (…) Jumala meidän kilpemme. (…)

lm_vk_18_044

Lipunnosto Terävän kesäsiirtolassa Karjalohjalla 1930-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ammattiin kasvu Siirin elämässä on jatkuvaa polaarista pohdiskelua napojen molemmissa päissä. Toisinaan hän kokee suurta epävarmuutta ja pienuutta, välillä taas suunnatonta iloa ja kiitollisuutta siitä, että oma tehtävä ja paikka maailmassa on löytynyt.

Olenko kykenemätön siihen tehtävään, joka minulle on annettu. (…) Puuttuuko minulta sisäinen tarmo ja itsenäinen tahto, koska myönnän ja saan jotain sellaista, jota vastaan tuntoni huutaa? Eikö ihminen voi pitää selvää, suoraa kurssia elämässään? (…)

(26.2.1941)

Kuta enemmän perehdyn työhöni, sitä rakkaammaksi se minulle käy. En vaihtaisi sitä mihinkään (…)

(24. 4. 1941)

Sodan keskellä varttuminen aikuisuuteen on arvatenkin kivulias. Siiri miettii sodan vaikutusta itseensä.

Olenko koskaan ollut nuori? (…) Tunnen olevani niin vanha, niin perin aikuinen. Olenko vanhentunut liian aikaisin, olenko lapsuudesta astunut elämän arkeen? Missä ovat nuoruuden kultaiset päivät, missä pilvetön taivas ja suvinen yö? Monesti tuntuu kuin elämäni vastuu olisi liian suuri, liian raskas kannettavakseni, kuin en sitä hetkeksikään voisi heittää hartioiltani ja olla täysin vapaa, täysin onnellinen: Nuori! (…)

(18.9.1941)

Suomi oli joutunut sotaan uudestaan, kun jatkosota alkoi 25. 6. 1941. Valmistuessaan lastentarhanopettajaksi 29. 12. 1941, Siiri aprikoi elämäntehtäväänsä edelleen. Hän pohtii oman työnsä arvostusta.

(…) luulinhan merkitseväni jotakin, kun saan oman elämäntehtävän, jota rakastan. Tämä on minun osani vaaliessani näitä pienokaisia, Suomeni suurta, ihanaa tulevaisuutta. Eikö siinä ole kyllin tehtävää minulle, tehtävä, josta minun tulisi nöyränä kiittää? (…)

Jenni Tinell
Kirjoittaja on lastentarhanopettaja, KM ja jatko-opiskelija, jonka väitöskirjatyön tutkimusaineistoa Siiri Vallin päiväkirjat ovat.