Juhlavuoden päätössanat

Lastentarhanopettajan koulutuksen 125-vuotisjuhlavuosi on päätöksessään. Suuri kiitos juhlavuoden suojelijalle Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistölle. Juhlavuosi rakentui monen toimijan välisen hyvän yhteistyön tuloksena. Kiitokset Helsingin yliopistolle, Opetushallitukselle, Lastentarhanopettajaliitolle, Helsingin yliopistossa lastentarhanopettajiksi opiskeleville Ebe ry:n hallituksen toimijoille ja Ebeneser-säätiölle. Juhlatoimikunnan puheenjohtajana kiitän juhlavuoden tapahtumien ja juhlaseminaarin suunnittelusta erityisesti juhlavuoden toimikuntaa, jossa ovat aktiivisesti työskennelleet seuraavat alan asiantuntijat (aakkosissa): Annu Brotherus, Susanna Gillberg, Arja-Sisko Holappa, Susanna Jauhiainen, Jan Löfström, Jesse Myllylahti, Harri Myllynen, Anita Pakanen, Rille Repo, Ritva Semi, Anna Sihvo, Taina Sillanpää, Titta Tossavainen ja Fredrika Visuri. Suuri kiitos teille jokaiselle.

Kiitos myös tämän juhlavuoden blogisivuston kirjoittajille ja juhlavuoden videotervehdysten lähettäjille päiväkoteihin ympäri Suomen. Juhlavuoden tapahtumiin, blogikirjoituksiin sekä Kasvatus ja Aika -suomalaisen varhaiskasvatuksen historian teemanumeroon voitte siis edelleen tutustua juhlavuoden blogisivuston kautta, joka jatkaa toimintaansa vielä ainakin ensi vuoden ajan.

Juhlavuosi liittyi itsenäisen Suomen 100 -vuotisjuhlavuoden teemaan yhdessä. Suomalaista varhaiskasvatuspedagogiikkaa on rakennettu ja kehitetty yhdessä jo yli 125 vuoden ajan. Itse asiassa nyt alkavana vuonna 2018 tulee kuluneeksi 130 vuotta siitä, kun Hanna Rothman perusti 1.9.1888 ensimmäisen kansanlastentarhan Suomeen. Tätä on pidettävä kansainväliseen maineeseen nousseen suomalaisen varhaiskasvatustoiminnan alkupisteenä, jonka puitteisiin lastentarhanopettajan koulutus aikanaan perustettiin. Hanna Rothman halusi luoda omaleimaisen suomalaisen kansanlastentarhan ja sinne koulutetut lastentarhanopettajat. Uraa uurtava työ lähti liikkeelle yhden rohkean ja lannistumattoman naisen visiosta, mutta jatkui yhdessä Elisabeth Alanderin ja muiden varhaiskasvatuspedagogiikkaa ja lastentarhanopettajan koulutusta kehittävien kollegoiden kanssa laajeten myöhemmin koko Suomeen ja kehittyen yksityisistä seminaareista osaksi yliopistollista opettajankoulutusta. Tänä juhlavuonna onkin ollut syytä iloita siitä, että yliopistollisia lastentarhanopettajien koulutuspaikkoja on päätetty lisätä runsaasti vuonna 2018, ja toivottavasti myös jatkossa.

Itsenäinen Suomi aloittaa nyt toisen vuosisatansa. Varhaiskasvatuksen kentällä on vielä paljon toteutumattomia tavoitteita.  Tulevaisuudessa varhaiskasvatuksen pedagogista laatua tulisi kohottaa nostamalla lastentarhanopettajien koulutus maisteritasoiseksi muun opettajankoulutuksen rinnalle. Varhaiskasvatuksen kentällä tulisi selkiyttää eri koulutustaustaisten ammattilaisten tehtäviä ja vastuualueita toiminnan laadun ja vaikuttavuuden edistämiseksi. Tutkimukset osoittavat laadukkaalla varhaiskasvatuksella olevan suuren merkityksen lapsen oppimispolun alkuna. Suomessa varhaiskasvatukseen osallistumisaste on kuitenkin pohjoismaiden pienin ja sen määrää tulisi lisätä, sillä pedagogiseen varhaiskasvatukseen osallistuminen heijastuu selkeinä myönteisinä oppimistuloksina OECD:n Pisa arvioinneissa. Laadukkaalla varhaiskasvatuksella on siis pitkäkestoiset vaikutukset. Tavoitteena tulisi olla yliopistollisen lastentarhanopettajan koulutuksen saaneiden lastentarhanopettajien määrän lisäämistä päiväkodeissa niin, että jokaisessa lapsiryhmässä tulisi olla vähintään yksi tai kaksi KM/KK- tutkinnon suorittanutta lastentarhanopettajaa. Tutkimusten mukaan henkilöstön koulutustaso, osaaminen ja sitoutuminen työn tavoitteisiin ovat varhaiskasvatuksen parhaita laatukriteereitä. Lastentarhanopettajan koulutusta on kehitettävä edelleen yliopistoissa tutkimusperustaisesti ja opiskelijoiden varhaispedagogisten osaamisvalmiuksien kehittämiseen tarvittavat kouluttajaresurssit taaten.

Edelleenkin, tulevana vuosisatana meitä varhaiskasvatuspedagogiikan kehittäjiä rohkaiskoot työhömme seuraavat Hanna Rothmanin sanat: ”Mitä on elämä ilman tietoa, nimittäin sellaista tietoa, joka on vallannut sekä sydämen että pään. Jos niin on käynyt, syntyy tiedosta elämän siunaus, työ.”

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2018. Hyvää elämää uuden vuosisadan itsenäiselle Suomelle, sen lapsille ja aikuisille!

Inkeri Ruokonen
Juhlavuoden toimikunnan puheenjohtaja

Iloista joulua!

lm_vk_20_018

Ebeneserin lastentarhanopettajaopiskelijoita askartelemassa joululahjoja lapsille 1920-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

Iloista joulua ja onnellista uutta vuotta 2018!

Lastentarhanopettajan koulutuksen 125-vuotisjuhlavuoden blogisivusto jatkaa päivittymistään vuoden loppuun asti, ja sivun kirjoitukset ovat jatkossakin luettavissa tässä tutussa osoitteessa. Kiitos jo etukäteen ihanalle juhlatyöryhmälle sekä kaikille, jotka olette jollain tavalla olleet mukana juhlavuoden vietossa!

 (Lisää kuvia lastentarhatyön historiasta löytyy muuten Lastentarhamuseon Facebook-sivulta, jossa on julkaistu joulukuussa päivittäin jokin kuva Ebeneser-säätiön valokuva-arkistosta yhdessä Friedrich Fröbelin sitaatin kanssa.)

Varhaiskasvatusasiaa: Tutkimus suomalaisen varhaiskasvatustyön rakentumisesta ammattilaisten puheessa

Väitöskirjatutkija Hanna Hjelt Tampereen yliopistosta tutkii varhaiskasvatustyön rakentumista ammattilaisten puheessa.

Varhaiskasvatus on nyt myönteisen, kehittävän kiinnostuksen kohteena. Osin uudistettu lainsäädäntö ja siihen perustuva opetussuunnitelmallinen normiohjaus painottavat varhaiskasvatuksen pedagogisuutta, koulutuksellinen jatkumo varhaiskasvatuksesta esi- ja perusopetukseen on tunnistettu ja laatujärjestelmän kehittäminen on käynnissä. Toisaalta julkista keskustelua sävyttävät myös ristiriitaiset näkökulmat, joissa päiväkoti näyttäytyy kiireisenä työympäristönä ja työn tehokkuus on jatkuvan tarkastelun kohteena. Varhaiskasvatustyötä käsittelevässä väitöstutkimuksessani tarkastelen varhaiskasvatuksen ammattilaisten puhetta omasta työstään, heidän tapaansa kuvata työtään ja rakentaa omaa ammatillista toimijuuttaan suomalaisen työelämän kehyksessä.

Varhaiskasvatustyöhön liittyviin mielikuviin ja työstä käytävään julkiseen keskusteluun vaikuttaa oleellisesti suomalaisen työelämän rakenteellinen kahtiajakoisuus. Naisten osuus varhaiskasvatuksen henkilöstöstä on 97,9 prosenttia eli naisammatin kriteerinä oleva 90 prosentin osuus työntekijöistä täyttyy. Varhaiskasvatustyötä leimaa siis toimialakohtainen sukupuolijakauma eli horisontaalinen segregaatio, joka ei sinänsä ole työelämän tasa-arvon vastaista, mutta tässä rakenteessa voi piillä eriarvoistavia piirteitä. Laajoissa työolokartoituksissa on havaittu sukupuolen mukaista jakautumista kiireen kokemisessa ja mahdollisuuksissa vaikuttaa tai säädellä omaa työtään. Tätä naisvaltaiseen työhön liittyvää kiireen ja paineen kokemista on selitetty mm. sukupuolitapaisuuden käsitteellä. Työelämässä naisilta odotetaan joustavuutta ja vastuullisuutta, ja mahdollisuus reagoida paineiden syihin jää varsin pieneksi. Myös omassa tutkimuksessani puhe vaikutusmahdollisuuksien niukkuudesta ja työn arvostuksen puutteesta rakentuu ikään kuin naisten tekemän työn luontaiseksi ominaisuudeksi.

Puhetta kiireestä tuotetaan runsaasti, mutta kiireen ja tehostuvan työn yhteys työelämän laatuun ei ole yksiselitteinen; työ voi olla samanaikaisesti sekä vaativaa että mielekästä ja motivoivaa. Motivoituminen edellyttää ammatillista toimijuutta eli mahdollisuutta vaikuttaa, tehdä valintoja, neuvotella ja päättää. Tutkimukseni alustavat tulokset osoittavat, että varhaiskasvattajan toimijuutta muokkaavia tekijöitä ovat mm. keskenään erilaiset aikakehykset. Puhuessaan työstään haastateltavat kuvaavat ammatillista osaamista, joka edellyttää työn nopeatempoista organisointia ja muokkaamista. Toisaalta korostetaan havainnoivaa, lapsen tarpeiden äärelle pysähtyvää ja kuuntelevaa työotetta. Läsnä ovat sekä tehokkuus että oletus levollisen ilmapiirin rakentumisesta, eikä ammatillinen toimijuus tunnu löytävän luontevia uomia näiden erilaisten aikakehysten välillä. Jatkuvat äkilliset muutokset päiväkodin arjessa vaikuttavat sivuuttavan havainnointiin sitoutuvan pedagogisen kehittämisen. Keskustelua työn painopisteistä ja ajallisista orientaatioista käydään päiväkodissa ja valintoja tekee yksittäinen työntekijä oman harkintansa mukaan. Työnantajaorganisaation viestintää kuvaillaan työn tehokkuutta ja nopeatempoista organisointia painottavaksi.

Käydäänkö varhaiskasvatusorganisaatioiden tasolla riittävästi työtä jäsentävää keskustelua, joka nivoisi yhteen työn tavoitteet ja erilaiset aikahorisontit? Jos työn painopisteitä määriteltäessä sivuutetaan nämä vaihtelevat ajalliset kehykset, yksilölle voi syntyä kokemus ajan puutteesta ja vaikeudesta säädellä omaa työtään. Osaava, oman toimijuutensa hahmottava henkilöstö on merkittävä resurssi, joka mahdollistaa tavoitellun tehokkaan, kehittyvän ja laadukkaan varhaiskasvatustyön.

Hanna Hjelt
väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Arkistojen kätköistä: Lastentarhanopettajaksi talvisodan aikana

Jenni Tinell kirjoittaa artikkelissaan (Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seura 2017) Siiri Vallin päiväkirjojen pohjalta lastentarhanopettajaksi valmistumisesta talvisodan aikana. Aiempi Siiri Valliin liittyvä kirjoitus juhlavuoden blogissa löytyy klikkaamalla tästä. Alla oleva teksti on suoraan Tinellin artikkelista, jonka voit lukea kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä.

Tässä artikkelissa pureudun vain niihin Siiri Vallin (3.11.1919–21.12.2005) päiväkirjoihin, jotka ajoittuvat aikaan vähän ennen talvisodan syttymistä, itse sota-aikaan ja sen jälkeisiin tunnelmiin, siis aikoihin, jolloin Siiri Valli opiskeli Ebeneserissä. Myöhemmin hän toimi muun muassa Ebeneserin lastenlaitosten johtajana (1959–1963) ja lastentarhaseminaari Ebeneserin rehtorina (1959–1970). (…) Tässä artikkelissa käsittelen ensinnäkin sitä, miten Siiri kuvailee sodanaikaisia tapahtumia päiväkirjassaan ja miten hän koki sodan. Sen lisäksi kuvaan sitä, miten Siirin ammatillisen identiteetin etsintä näkyy hänen päiväkirjassaan. Pyrin myös selvittämään, mikä merkitys päiväkirjan pitämisellä oli Siirin elämässä.

”Autioilla kaduilla puhaltaa tuuli, vinkuva kuolemanviluinen tuuli. Raskaat pilvet kiitävät taivaalla, jonka heikosta sinestä joskus välähtää pienoinen, kirkassilmäinen tähti: – Pilvet peittävät Suomen taivaan mutta pilvien raosta pilkistää tähti, toivon tähti. Se tähti ei koskaan sammu. Joka aamu sen loimu hetkeksi hiipuu, mutta joka ilta se syttyy uudelleen illasta iltaan, vuodesta vuoteen, tuhat kertaa uudelleen.” (Siiri Valli 30.12.1939)

(Lue lisää…)

Lähde:
Tinell, Jenni (2017). Lastentarhanopettajaksi talvisodan aikana. Päiväkirja henkisen ja ammatillisen kasvun kuvaajana. Suomen kasvatuksen ja koulutuksen historian seuran vuosikirja 2017. LV Koulu ja menneisyys. (s. 119 – 140.) http://www.kasvhistseura.fi/sites/kasvhistseura.fi/files/koko%20teos_1.pdf

Jenni Tinell
Kirjoittaja on lastentarhanopettaja, KM ja jatko-opiskelija, jonka väitöskirjatyön tutkimusaineistoa Siiri Vallin päiväkirjat ovat.

Varhaiskasvatusasiaa: Taiteilija varhaiskasvatuksessa

Seuraavaksi Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton puheenjohtaja ja Porin lastenkulttuurikeskuksen johtaja, TaT Päivi Setälä pohtii taiteilijoiden roolia varhaiskasvatuksessa.

Taiteilija on saapunut päiväkotiin. Pieni Verneri kiertelee ja kaartelee huolestuneena eteisaulassa; ei kai hän vaan joudu taidehommiin. Taide ei todellakaan ole hänen juttunsa.

 – Minä en ole luova! Verneri huutaa ovenraosta ja poistuu suurieleisesti päivähuoneeseen.

Monella paikkakunnalla päiväkotien henkilökuntaa rikastuttaa ammattitaiteilija, joka voi lasten kanssa toteuttaa seinämaalauksia, näytelmiä tai musiikkiesityksiä. Taiteilijat ovat päiväkodeissa toisinaan jopa kuukausipalkkalaisina, mutta useimmiten he ovat vierailijoita lyhytaikaisissa projekteissa.  Taiteilija työskentelee päiväkodissa yhteistyössä lastentarhanopettajien kanssa ja tietenkin myös osa lastentarhanopettajista on taiteilijoita. Moniammatillisessa yhteistyössä on omat haasteensa ja taiteilija varhaiskasvatuksessa hakee vielä paikkaansa.

Uudet paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat edellyttävät toiminnalta laaja-alaista osaamista, toimintakulttuurin kehittämistä ja lapsen oikeutta leikkiä, oivaltaa ja olla osallinen. Päämäärät eivät sinänsä ole uusia, mutta niihin etsitään uusia näkökulmia. Ajattelen, että taide voi yhä voimakkaammin olla lastentarhanopettajien työkalu.  Enkä puhu nyt soveltavasta tai osallistavasta taiteesta, vaan taiteesta laajasti ja erityisesti niistä mahdollisuuksista, joita varhaiskasvatukseen palkattu taiteilija voi avata tai, miten taiteilija-lastentarhanopettaja voisi käyttää taiteellista osaamistaan enemmän myös päiväkotityössään.

Taiteilijoidenkin työ on muutoksessa ja vapaan taiteilijatyön rinnalle on kehittymässä erilaisia vaihtoehtoja. Kyse ei ole vain reaktiosta yhteiskunnalliseen muutokseen ja työtilaisuuksiin, vaan tarve lähtee myös taiteilijoiden omasta kokemuksesta. Cuporen erikoistutkija Sari Karttunen puhuu laajentuvasta taiteilijuudesta ja hybriditaiteilijuudesta. Taiteilijat omaksuvat uusia taitoja, joilla parantavat mahdollisuuksiaan tehdä taiteellista työtä, tai etsiytyvät uudenlaisiin työtehtäviin, jotka tukevat taiteilijuutta. Näin taiteilijat ovat löytäneet tiensä myös päiväkoteihin. Taiteilijat haluavat käyttää osaamistaan monipuolisesti ja etsivät uusia väyliä taiteen toteuttamiseen. Samalla taiteilija tuo työyhteisön toimintaan uutta näkymää sekä ilahduttavaa että toisinaan myös ravistelevaa oivallusta.

Onnenkiven_taidevessa_kuvaKalleKolin

Porin Onnenkiven päiväkodissa kuvataiteilija Veijo Setälän ja lasten toteuttama taidevessa.

Paljon mediahuomiota sai pari vuotta sitten Vantaalla käynnistynyt Taikava-hanke, jossa varhaiskasvatukseen palkattiin kymmenen taidepedagogia. Taikava on hyvä esimerkki taiteen mahdollisuuksista päiväkodeissa ja niistä vaatimuksista, mitä taiteilijana toimiminen päiväkotiyhteisössä vaatii puolin ja toisin. Taikavassa taidepedagogien tehtävänä oli tuoda toimintaan uudenlaisia keinoja ja menetelmiä lasten kasvun, kehityksen ja oppimisen tueksi. Ajatuksena oli taiteen keinoin tarjota lapsille voimavaroja ja taidekeskeisiä ratkaisuja arjen tilanteisiin. Taidepedagogit eivät kaikki olleet taiteilijoita, mutta he käyttivät työssään taiteen menetelmiä. Toimintamalli on vakinaistettu syksyllä 2016 ja mallia on toteutettu myös Kirkkonummella ja Oulussa. Taikavassa mukana olleet taiteilijat ovat pitäneet hyvin puoliaan, jotta taiteilijatyön vaatimat edellytykset täyttyvät.

Voidakseen toimia päiväkodissa taiteilija tarvitsee toimivan vuorovaikutussuhteen lapsiin. Tämä ei onnistu, mikäli ryhmät ovat suuria tai osallistujat, saati koko ryhmän vaihtuvuus on suurta. Lapsilähtöinen taiteellinen työskentely edellyttää lasten kuuntelemista herkällä korvalla, eleitä ja hiljaisia signaaleja tunnistaen.  Taiteilijalta vaaditaan sensitiivisyyttä ja toimipaikalta ymmärrystä taideprosessin erilaisiin vaiheisiin. Parhaimmillaan näissä yhdistyy monialainen osaaminen laajemmin kiinnostaviksi taideprojekteiksi.

Varhaiskasvatuksen työyhteisöön palkattu taiteilija avaa lapselle ilmaisun mahdollisuuksia ja niissä toteutuu moni varhaiskasvatussuunnitelman tavoite. Luovan toiminnan kautta löydetään yksilön omaa kokemusta, kiinnostuksia ja persoonallista kasvua myönteisesti tukeva taiteellinen työskentelytapa, joka motivoi ajattelemaan asioiden perustaa, yhteyksiä ja merkitystä. Samalla voi syntyä taiteellisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti puhuttavia ja koskettavia tapahtumia, elämyksiä ja teoksia. Koska taiteilijan työ lähtee persoonasta, ovat päiväkotitaiteilijoiden toimintatavat ja tuotokset hyvin erilaisia. Toiminnan kiinnostavuus onkin erilaisuudessa ja lopputulosten ennakoimattomuudessa.

Porin lastenkulttuurikeskuksessa taiteilijat ovat pitkään tehneet yhteistyötä eri päiväkotien ja lastentarhaopettajien kanssa. Kuvataiteilija Veijo Setälän monivuotinen yhteistyö Onnenkiven päiväkodin kanssa on tehnyt päiväkodista kokonaistaideteoksen. Niin sisätiloissa kuin ulkona on lapsien ja taiteilijan yhdessä suunnittelemat ja toteuttamat teokset. Ensimmäinen ulkomaalaus on proosallisesti nimetty Julkiseksi teokseksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 Julkinen teos -seinämaalaus Onnenkiven päiväkoti, Pori

Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutustaidot ja monilukutaito kehittyvät kuin itsestään taiteilijan kanssa työskennellessä. Monilukutaito tulee myös ymmärtää laajasti. Se ei ole vain digitaalisia taitoja, vaan taitoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Taiteella on tähän monia keinoja.  Onnenkiven päiväkodissa lapset ovat saaneet kokeilla osaamistaan niin teosten suunnittelussa kuin toteuttamisessa. Teokset eivät ole jääneet vain päiväkodin tilaan, sillä merkillisin yhteisteos on ollut liikkuva maalaus, jossa viitenä eri vuotena maalattiin taiteilijan Toyota Corolla ja sillä huristeltiin ympäri Suomea. Iltasanomat toi asian otsikkoihin kysymällä ”Pilaako kulttuuriväki hyvän käyttöauton” ja kysyi samalla gallupissaan ” Onko se taidetta, että lapset maalaavat auton?” No onko? Neljäkymmentä prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että on se taidetta.

kaikkiautot

Taideauto – katso ”Sykähdyttävä sydämellinen auto” -video klikkaamalla tästä!

Taiteilijalta työskentely työyhteisössä vaatii vuorovaikutustaitoja, organisointitaitoja ja kykyä tasapainottaa liian matalat toiveet ja utopiat. Toisinaan taiteilijalta toivotaan kaikkea; niin työyhteisön ilmapiirin parantamista kuin virkistävän ympäristön luomista – ja aivan liian usein minimaalisilla budjeteilla – toisinaan ammattitaiteilijan tehtävä supistuu valmiiksi suunnitellun teoksen materiaalien hankintaan.  Taiteilijan asettuminen päiväkotiin on pohdintojen paikka, tarvitaan yhteisen ymmärryksen muodostamia keskusteluita, jotta työyhteisön tarpeet ja taiteilijan omat päämäärät ja taidot kohtaavat.  Tämä kaikki vaatii työaikaa ja resursseja. Epävarmuuden, keskeneräisyyden ja kaaoksen sietokyky on keskeistä taiteilijan työssä niin itsenäisesti kuin työyhteisössä toimivalla.

Taiteilijan kanssa toteutuvassa lapsilähtöisessä työskentelyssä lapsen ilmaisu on harjaantumattoman tekijän traditiotietoisuuden ja kokeilevuuden yhdistelmää. Lapsi on tämän kaltaisessa työskentelytavassa aktiivinen toimija, ei vain toimintojen kohde. Hän osallistuu omana persoonanaan taiteelliseen työskentelyyn. Taiteilijan kyky viedä hapuileva kokemus ja tavoite yhteiseen ilmaisuun on voima, jota tarvitsemme tässä muuttuvien organisaatioiden ja suunnitelmien maailmassa.

Joka aamu Verneri käy varmistamassa, ettei taiteilija tänäänkään tule häiritsemään häntä taidejutuillaan.  Maalaus valmistuu ja taiteilija poistuu päiväkodista. Verneri huokaisee helpotuksesta.

Taide ei ole kaikkien juttu, mutta monen se on.

PÄIVI SETÄLÄ
Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton puheenjohtaja

Porin lastenkulttuurikeskuksen johtaja, TaT

 

 

 

Varhaiskasvatusasiaa: 125 vuotta kohti varhaiskasvatuksen arvostusta

Elise Lujala, KT, kirjoittaa seuraavassa lastentarhanopettajan koulutuksen pitkästä historiasta ja siitä, miten se näkyy tämän päivän varhaiskasvatuksessa.

Suomen lastentarhanopettajakoulutuksen juhlavuonna on mielenkiintoista tarkastella koulutuksen kehityksen laajaa kaarta. Lastentarhatoiminnan alkuvaiheet liittyvät kiinteästi kansakoulujärjestelmämme käynnistymiseen ja kansakoulunopettajien koulutuksen aloittamiseen Jyväskylän seminaarissa 1860-luvulla. Uno Cygnaeuksen mielestä uuden koulujärjestelmän käynnistäminen tuli aloittaa pätevien opettajien kouluttamisesta. Harjoittelupaikkana toimi seminaarin mallikoulu, myös sen lastentarhaosastot, joiden opettajat olivat saaneet koulutuksensa lastentarhatyön syntysijoilla Keski-Euroopassa.

Koulujen alimmaksi asteeksi perustettujen lastentarhojen rinnalla alkoi Helsingissä vuonna 1888 kansanlastentarhatyö, jonka esikuvana oli Berliinissä sijaitsevan Pestalozzi-Fröbel Hausen toiminta. Siellä saivat koulutuksensa suomalaisen toiminnan uranuurtajat Hanna Rothman ja Elisabeth Alander. Heidän Sörnäisissä tekemänsä työn tunnetuksi tulemisen myötä haluttiin lastentarhoja perustaa myös eri puolille Suomea. Pätevien opettajien saamiseen liittyneet toiveet ja pyynnöt koulutuksen aloittamisesta osoitettiin Sörnäisten kansanlastentarhalle, jonka yhteydessä yksivuotinen koulutus aloitettiin vuonna 1892, juhlavuoden otsikon mukaisesti 125 vuotta sitten.

Alkuvuosina koulutus kehittyi varsin nopeasti, sillä jo neljän vuoden kuluttua nähtiin tarpeelliseksi pidentää koulutusaika kaksivuotiseksi. Pian myös kouluylihallitus kiinnitti huomiota kielikysymykseen ja kehotti aloittamaan ruotsinkielen rinnalla myös suomenkielistä opetusta. Näin vuodesta 1905 käynnistyi vuorovuosin suomenkielinen ja ruotsinkielinen kurssi. Näkyvän ilmiasun niin kansanlastentarhatyö kuin koulutuskin saivat vuonna 1908 Ebeneserkodin valmistumisen myötä, jolloin koulutuksen nimeksi tuli Lastentarhaseminaari Ebeneser.

Kouluhallituksen vastuu lastentarhatyöstä ja lastentarhanopettajien koulutuksesta selkiytyi vuonna 1918 tapahtuneen keskusviraston uudistuksen yhteydessä. Ohjaus siirtyi selkeästi kansanopetusosastolle, minkä seurauksena lastentarhatyö oli näyttävästi esillä yhtenä koulutoimen osana Helsingissä pidetyssä vuoden 1919 yleisessä kansakoulukokouksessa. Kokouksen jälkeen syntyi voimakasta julkista keskustelua kansakoulun ensimmäisten vuosien opetuksesta ja erityisesti opettajien koulutuksesta. Alkuopetuksen opettajien tyttökoulupohjaista koulutusta vaativat Lastentarhaseminaari Ebeneserin edustajat, kun taas kansakoulupohjaisen alakansakouluseminaarin johtaja Aukusti Salo puhui voimakkaasti johtamansa koulutuksen puolesta. Toisena vaihtoehtona hän esitti kyseisten koulutuksien yhdistämistä.

Alakoulua koskeva ratkaisu syntyi vuonna 1921 annetun oppivelvollisuuslain myötä. Kansakoulun ensimmäisten luokkien opettajien pätevyydeksi määriteltiin alakansakoulun opettajan tutkinto, jonka saattoi suorittaa Hämeenlinnassa toimineessa alakansakouluseminaarissa. Opettajakysymystä suurempi, lastentarhatyön kannalta kielteinen muutos oli vuonna 1924 tapahtunut kouluhallituksen lastensuojeluosaston lakkauttaminen ja sen toiminnan ohjauksen siirtäminen sosiaaliministeriöön. Samassa yhteydessä lastentarhatyö määriteltiin monista vastaväitteistä huolimatta lastensuojelutyöksi ja siirrettiin kouluhallituksen kansanopetusosaston alaisuudesta sosiaaliministeriön lastensuojelutoimiston alaisuuteen. Näin sekä lastentarhojen toiminta, että lastentarhanopettajien koulutus olivat jatkossa useiden vuosikymmenien ajan sosiaaliministeriön alaisena irrallaan kasvatus- ja opetustoimintaa ohjaavasta hallinnosta.

Sosiaaliministeriön alaisuudessa syntyi vuonna 1927 laki lastentarhojen valtionavusta. Siinä sivuttiin lastentarhanopettajakoulutusta määrittelemällä yhdeksi valtionavun saamisen ehdoksi kaksivuotinen lastentarhanopettajan koulutus. Kun muuta toiminnan sisältöön liittyvää lakisääteistä ohjeistoa ei ollut, voi sanoa koulutuksien antamien arvojen ja kehittämistavoitteiden ohjanneen lastentarhatyön sisältöä aina päivähoitolain voimaantuloon, 1970-luvulle asti.

Sotien jälkeen, 1940-luvun lopulla, oli voimakkaita paineita lastentarhatoiminnan laajentamiseen ja opettajien koulutusmäärien kasvattamiseen. Ensimmäinen Helsingin ulkopuolelle suuntautunut ratkaisu oli Ebeneserseminaarin Jyväskylän alaosaston perustaminen vuonna 1947. Sen alkuvuosina esitettiin ylioppilaspohjaisen koulutuksen toteuttamista korkeakoulun alaisena ja tutkimuslastentarhan perustamista, mutta ylläpitäjän vaihtaminen ei toteutunut.  Kun Ebeneser-Säätiö päätti luopua alaosaston ylläpidosta, otettiin paikallisesti vastuuta koulutuksen jatkumisesta, ja vuodesta 1965 Jyväskylän lastentarhaseminaari toimi yksityisenä kannatusyhdistyksen ylläpitämänä koulutuslaitoksena.

1950-luvulla syntyi uusia alueellisia koulutustavoitteita, joissa toivottiin painokkaasti valtiovallan vastuunottoa uuden koulutuksen perustamisessa. Lähtökohtina olivat silloisen yhteiskunnan työllisyysolosuhteet ja lapsiperheiden kaipaama tuki. Tampereella koulutuksen aloittamista painotettiin paikallisen naisvaltaisen työvoiman tarpeen edellyttämällä lasten hoitopaikkojen lisäämisellä. Valtion ylläpitämän koulutuksen aloittamista vaadittiin useissa eduskunta-aloitteissa, jotka eivät kuitenkaan johtaneet myönteisiin päätöksiin. Lopulta Tampereella päädyttiin koulutusta ylläpitävän säätiön perustamiseen ja lastentarhanopettajien koulutus aloitettiin vuonna 1955.

Pietarsaaren koulutuksen aloittaminen oli yhteydessä Ebeneserin ruotsinkielisten kurssien lakkauttamiseen. Eduskunta-aloitteen valtion ylläpitämän koulutuksen saamisesta tekivät 1950-luvun puolivälissä kaikki ruotsinkieliset kansanedustajat yli puoluerajojen. Nytkään päätökseksi ei syntynyt valtion ylläpitämää koulutusta, joten vuonna 1958 alkaneen koulutuksen ylläpitäjäksi tuli yksityinen kannatusyhdistys. Oulussa lastentarhanopettajien koulutushanke syntyi 1960-luvun puolivälissä, ja tietoisena valtiovallan aikaisemmista päätöksistä edettiin määrätietoisesti kohti yksityisen kannatusyhdistyksen ylläpitämää koulutusta. Sosiaaliministeriön vastustava suhtautuminen ilmeni 1968 alkaneen koulutuksen kohdalla päätettäessä miesten koulutuksen aloittamisesta ja korkeakoulutasoisten opintojen liittämisestä jo ensimmäisten opiskelijoiden opetussuunnitelmaan.

 Kaikkien viiden lastentarhaseminaarin valtiollistamiseen kohdistuva yhteistyö käynnistyi 1960-luvun lopulla. Tällöin perustetun neuvottelukunnan työskentely aloitettiin 1968 perustetun sosiaalihallituksen kanssa ja ratkaisun läpivientiä jatkettiin vuonna 1972 ohjaavaksi viranomaiseksi tulleen kouluhallituksen alaisena. Kun koulutus tällöin myös erkani lastentarhatyön hallinnonalasta, ennätti lastentarhanopettajien tehtävänkuva jo seuraavana vuonna laajentua huomattavasti uuden vuonna 1973 voimaan astuneen päivähoitolain myötä. Valtiollistamiseen johtaneet ratkaisut toteutuivat vuonna 1977, ja samalla kaikkien lastentarhaseminaarien nimet muuttuivat opistoiksi. Vuosina 1973–1975 oli saatu kokeiluluontoisiksi nimettyjä korkeakoulujen yhteydessä toimineita määräaikaisia koulutuksia, ULO-koulutuksia, jotka olivat oman yliopistonsa itsemääräämisoikeuden alaisia. Koulutuksien yhteistyö toimi nyt lähinnä vapaamuotoisen ja -ehtoisen yhteistoiminnan turvin. Laajasti määritelty yhteinen tavoite oli kuitenkin kaikkien koulutuksien vakinaistuminen ja siirtyminen yliopistoihin, muun opettajankoulutuksen yhteyteen. Yliopistokoulutukseksi siirtyminen toteutui viimein 1.8.1995, jolloin saatiin myös selkeät edellytykset varhaiskasvatustyön, koulutuksen ja tutkimuksen toteutumiselle.

Nyt, koulutuksen juhlavuotena, on syytä iloita varhaiskasvatuksen kohdalla saavutetuista ratkaisuista ja tulevista kehittämismahdollisuuksista niin satavuotiaan Suomen kuin kansainvälistenkin edellytysten osalta. Toisaalta on myös syytä arvostaa niiden yksityisten koulutuksien ylläpitäjien toimintaa, jotka valtiovallan takaamaa vakaata asemaa toivoen olivat pitkään olleet valmiita vastaamaan niin koulutuksen sisällöstä kuin sen taloudellisista edellytyksistä. Kaksi kolmasosaa 125 vuodesta oli huomattava ajanjakso.

Mielihyvin voi myös todeta, että lastentarhatyön lähtökohtien kaksijakoisuus on poistunut. Uno Cygnaeuksen 150 vuoden takainen hahmotelma maamme laaja-alaisesta kansanopetusjärjestelmästä on nyt toteutumassa, kun julkinen varhaiskasvatus on saanut painoarvoa osana kasvatus- ja opetustoimea. Vain Cygnaeuksen näkemys vanhemman tehtävään valmentamisesta puuttuu, kun ”lastenhoidon opetus sekä lastentarhassa ja lastenseimessä tapahtuva harjoittelu” eivät kuulu koulun yläluokkien opetusohjelmaan. Huomiotta ei voine edelleenkään jättää lastentarhanopettajien koulutuksen perinteessä painottuneita lapsien yksilöllistä tuntemista, luonnon merkityksen arvostamista ja oppimiseen liittyvää lapsen elinpiiriin kuuluvien aihekokonaisuuksien laaja-alaista käsittelyä.

Eduskunnalle aikanaan osoitettujen koulutusaloitteiden saamat kielteiset päätökset johtavat pohtimaan tuon ajankohdan varhaislapsuuteen kohdistuvaa jopa vähättelevää arvostusta. Yksittäiset päättäjät saattoivat silti olla voimakkaita, kuten ministeri Tyyne Leivo-Larsson, joka suostui puoltamaan Pietarsaaren seminaarin perustamista vain, jos koulutus sijoitettaisiin Pohjanmaalle. Viiden lastentarhaseminaari- ja opistokoulutuksen lisäksi väliaikaiset ULO-koulutukset aloitettiin Joensuussa, Jyväskylässä, Kajaanissa, Raumalla, Savonlinnassa ja Turussa. Yhtään koulutusta ei kuitenkaan perustettu vakinaisesti ylläpidetyksi valtion oppilaitokseksi tai koulutukseksi.

Jälleen on huomattava puute pätevän koulutuksen saaneista lastentarhanopettajan virkaan tulijoista. Kun koulutuksesta vastaavat nyt yliopistot, on syytä uskoa tutkimuspohjaisen koulutuksen johtavan riittävän määrällisen kasvun rinnalla pedagogisiin perusteisiin vankasti nojaavan varhaiskasvatuksen jatkuvaan kehittymiseen.

Elise Lujala, KT

Kutsu eläköityneille lastentarhanopettajille

lm_vk_17_032

Presidentti P.E. Svinhufvudin 70-vuotissyntymäpäiväjuhla Ebeneserissä, 15.12.1931.

Arvoisa eläkkeellä oleva / eläkkeelle siirtyvä lastentarhanopettaja,

Olette lämpimästi tervetullut itsenäisyyspäivän aaton kahvihetkelle Lastentarhamuseoon
(Ebeneser-talon 3. kerros, Helsinginkatu 3-5, 00500 Helsinki)

tiistaina 5.12.2017 klo 14:00.

Juhlimme samalla sekä itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa
että lastentarhanopettajan koulutuksen 125-vuotista taivalta.

Tilaisuudessa kuulemme mm. Aikamatkalla-hankkeen Muistojen kalenterin valmistumisesta sekä Lastentarhamuseon ystävien vapaaehtoistyöstä.

Ilmoittautuminen viimeistään 1.12.2017 sähköpostitse osoitteeseen susanna.gillberg@ebeneser.fi