Arkistojen kätköistä: Siiri Valli opiskelijana talvisodan aikaan

Arkistojen kätköistä -sarjassa tutustutaan lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan. Seuraavassa Jenni Tinell avaa Siiri Vallin päiväkirjojen avulla sitä, millaista oli opiskella talvisodan aikaan.

Siiri Valli (os. Hiltunen) (3.11.1919 – 21.12.2005) valmistui Ebeneseristä lastentarhanopettajaksi vuonna 1941. Valmistumisensa jälkeen hän toimi mm. lapsi- ja nuorisotyössä Aunuksessa ja oli mukana evakuoimassa lapsia Ruotsiin sekä hoitamassa heitä siellä. Valli toimi Ebeneserin lastenlaitosten johtajana vuosina 1959–1963 ja lastentarhaseminaari Ebeneserin rehtorina vuosina 1959–1970. Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajana Valli oli vuodesta 1955 vuoteen 1959. Vuosina 1970–1973 hän oli Helsingin kaupungin lastentarhain tarkastajana. Hän piti päiväkirjaa vuosilta 1935–1945. Nämä viisi päiväkirjaa sekä hänen vieraskirjansa ovat talletettuina Ebeneser-säätiöön.

lm_vk_04_035

Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajan vaihdos vuonna 1959. Kuvassa vasemmalla uusi puheenjohtaja Hilja Laitinen ja oikealla entinen puheenjohtaja Siiri Hiltunen (myöh. Valli). Kuva: Ebeneser-säätiö

Opiskelijana talvisodan aikaan

Tammikuun 25. päivänä vuonna 1938 Siiri aivan puhkuu intoa päiväkirjansa sivulla, sillä hän on päässyt aputytöksi Kalevan lastentarhaan. Hän oli kuullut avoimesta paikasta seurakunnan joulujuhlassa eräältä Kalevan lastentarhan työntekijältä, joka oli kehottanut Siiriä ottamaan yhteyttä lastentarhan johtajaan. Siiri kertoo työstään runollisesti lasten parissa:

En ole enää konttorissa kuolleen työni ääressä, vaan olen lastentarhassa, elämän kukkaismaassa.  Et usko, kuinka olen onnellinen ja miten kiitollinen olen Jumalalle Hänen johdatuksestaan. Tunnen olevani omalla alallani lasten parissa (…) Ne taimet ovat hentoja, eivätkä kestä tuulen voimaa. Siksi nousee pyyntö, että nuo taimet saisivat kevätauringon lämmössä kasvaa ja puhjeta kukkaan turvassa tuulilta (…) Sieltä on kaukana paha maailma voimineen, se on onnen ja valon valtakunta täynnä kultaa, auringon kultaa (…)

Siiri viihtyy hyvin aputytön toimessa ja haluaa lähteä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Kun ovet Ebeneseriin eivät kuitenkaan avaudu heti, Siiri on murheellinen ja ahdistunut. Siirille on luonteenomaista kirjoittaa runoja. Niitä syntyy niin onnen ylimpinä hetkinä kuin ahdingossa. Pettyneenä Siiri vuodattaa päiväkirjan sivuille epätoivoisia säkeitä. Ensimmäisenä päivänä kesäkuuta vuonna 1938 hän kirjoittaa näin:

Kun pettyy toiveet, tuulentuvat hajoo ja pilvilinnat maahan luhistuu. Oi syvään, syvään kuiluun silloin vajoo, ja unelmat ne tyhjään supistuu. Ja rinnan täyttää outo tunne, mi nauraa, itkee, ilkamoi. Ja kaikki huutaa, käskee – kunne? Se syksyn jälleen maille toi.

Keväinen nuorten seurakuntareissu Ruotsiin, kesän kauneus ja maaseutu kuitenkin piristävät Siiriä, ja päiväkirjan sivut täyttyvät kuvauksista luonnosta ja suven suloisuudesta. Vuosi kuluu ja Siiri kuvailee ruonoin elämäänsä: haikeutta, painolastia, yksinäisyyttä, uupumusta, rakkautta, uskoa ja toivoa, kasvua ja kipua. Seuraavan vuoden kesäkuu 1939 on täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. Siiri on saanut opiskelupaikan Ebeneseristä. Seminaarin alettua syyskuussa Siiri tuntuu saaneen uuden suunnan elämäänsä.

Onhan minulla tehtävä elämässä, onhan minulla päämäärä, jota kohti saan kulkea. Pääsenkö siihen päämäärään, sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Mutta Jumala sen tietää. Hän, johon olen aina turvaava. (…) Ebeneserissä on hurmaavaa, mutta myös jännittävää. Olen saanut olla puutarhassa töissä lasten kanssa, nauttia maan hedelmistä, raittiista ilmasta ja kirkkaasta syysauringosta (…)

lm_vk_02_027a

Helsinginkadun ja Harjukadun risteys. Kuvassa etualalla Ebeneser-talo. Kuva: Ebeneser-säätiö

Kauan eivät kuitenkaan opiskelijat, eivätkä lapset päässeet nauttimaan kirkkaasta taivaasta. Todella uhkaavan tummia pilviä nousi taivaalle. Talvisodan päättymisestä tuli maaliskuun 13. päivänä kuluneeksi 77 vuotta. Siirin ammattiin kasvu ja valmistuminen ajoittuivat traagiseen historialliseen ajankohtaan.

Sodan uhka lepää isänmaamme yllä. Sitä olen paossa. Ei, ei koskaan paossa, sillä olisinhan raukka, isänmaan petturi. Olen joutunut tänne korpeen lasten kanssa, jotka lähetettiin pois hallitsevasta sodan vaarasta. Kaikki oli jätettävä (…)

Näin kirjoitti Siiri Karjalohjalla Kuusian kansakoululla lokakuun 17. päivänä vuonna 1939. Uhka ei jäänyt pelkäksi peloksi, vaan runsas kuukausi myöhemmin Suomi ajautui sotaan Neuvostoliittoa vastaan, kun Neuvostoliitto aiheettomasti vastasi Mainilan laukauksiin, joita väitti suomalaisten ampumiksi. Marraskuun kolmantena päivänä kaksikymmentä vuotta täyttänyt Siiri kertoo talvisodan alkamisesta. Heidät on kutsuttu maalta takaisin kaupunkiin lepäämään marraskuun alussa ja puolen välin paikkeilla ovat alkaneet teoriatunnit Ebeneserissä.

Sota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä aivan yllättäen. Olimme rauhan toimissa pahaa aavistamatta, kun kesken tuntia Ebeneserissä hälytyssireenit alkoivat pahaenteisesti ulvoa. Emme luonnollisestikaan voineet uskoa sitä todeksi. Kauhu täytti meidät, Sota! Oi, eihän se voinut olla totta. (…) Aamulla kiitimme Jumalaa, että olimme saaneet herätä uuteen aamuun ja rukoilimme rauhan päivää. Niin, ja jo iltapäivällä sota kylvi tuskaa ja kuolemaa kaupunkiimme. (…)  Tuhannet tuskaiset kysymykset nousivat rinnastani kuin katselin. Miten taivas loimusi. – Tuli teki tuhoaan, Kaikki raunioitui… ihmiset… Kodit— elämä— onni— mitä ne olivat? Olinko koskaan tuntenut noita sanoja?

Siirin päiväkirjan sivut sodan ajoilta tiivistyvät tuskaisiin miksi-kysymyksiin, kuvauksiin elämän kauheudesta ja karheudesta. Toisaalta sodan keskellä ilmenee myös nuoruuden intomielistä uhoa ja ylpeyttä suomalaisista sotilaista ja lapsuudenystävistä ja kaikkia suomalaisia yhdistävästä me-hengestä; sodasta selvitään yhteistuumin toinen toista tukien. Siiri kirjoittaa koskettavasti joulukuussa vuonna 1939 isänmaallisesta eetoksesta sodan keskellä.

Meistä oli tullut yksi kansa, meillä oli yksi sydän ja sen sydämen täytti vain yksi sana: isänmaa, Suomikoti!

lm_vk_02_034

Ebeneser-talo talvisodan aikaan vuonna 1939. Ensimmäisessä kerroksessa toimi haavoittuneiden sidonta-asema. Ikkunat on peitetty hiekkasäkeillä. Kuva: Ebeneser-säätiö

Luottamus omiin poikiin oli korkealla; pienen kansan sotilaat olivat sankareita. Siiri pyrki näkemään Suomen tarinan myös kansainvälisessä kontekstissa. Vaikka muualta maailmalta saatiinkin myötätuntoa osaksi, Suomi joutui taistelemaan talvisodassa pääosin yksin. Ulkomaalaisia sotilaita talvisodan päätyttyä oli armeijan palveluksessa noin 11 660. Suurin osa näistä vapaaehtoisista olivat ruotsalaisia. Lisäksi Suomeen myytiin tai lahjoitettiin sotakalustoa kokonaisuudessaan noin 1,74 miljardin edestä (mm. Ruotsi, Norja, Tanska, Italia, Ranska, Iso-Britannia, Belgia, Yhdysvallat, Unkari, Espanja, Sveitsi, Saksa)

Saimme kuulla kuinka Suomen pojat rajoilla pitivät puoliaan sankarillisesti; voittamattomina, väkevinä kuin nuoret karhut seisoivat he yhtenä miehenä turvatakseen isänmaansa, rakkaan isänmaan vihollisen, barbaarisen vihollisen, hyökkäyksiltä. Heidän sankarimaineensa levisi yli koko maailman. (…) Koko maailma oli puolellamme, koko maailma tahtoo auttaa pientä ja uskollista Suomea, joka yksin saa taistella moninkertaisesti suurempaa vihollisjoukkoa vastaan. (…) (…) Jäämmekö taistelemaan yksin? (…) Jäämmekö yksin? (…) Me taistelemme oikean ja pyhän asian puolesta, meille ovat rakkaimmat Jumala, isänmaa ja koti! (…) Me luotamme Korkeimman johtoon. Hän on meitä auttava.

Siirin päiväkirjasta talvisodan ajoilta löytyy rukousta, runoutta ja lyhyitä ajan kuvauksia. Siirin luottamus Jumalaan ja Hänen johdatukseensa Suomen kansan kohdalla välillä häilyy ja välillä voimistuu. Joulukuun 30. Päivänä vuonna 1939 Siirin elämään loistaa valoa.

Autioilla kaduilla puhaltaa tuuli, vinkuva kuolemanviluinen tuuli. Raskaat pilvet kiitävät taivaalla, jonka heikosta sinestä joskus välähtää pienoinen, kirkassilmäinen tähti:  – Pilvet peittävät Suomen taivaan mutta pilvien raosta pilkistää tähti, toivon tähti. Se tähti ei koskaan sammu. Joka aamu sen loimu hetkeksi hiipuu, mutta joka ilta se syttyy uudelleen illasta iltaan, vuodesta vuoteen, tuhat kertaa uudelleen.

Siiri on lisännyt päiväkirjansa tekstiä jossain vaiheessa. Näissä merkinnöissä ei ole päivämääriä, mutta lisäykset on helppo tunnistaa, koska ne on tehty kuulakärkikynällä, ei musteella. Eräässä tällaisessa kirjoituksessa Siiri muistelee talvisodan aikaa kaupungissa seuraavasti.

Oli ankara pakkastalvi. Helsingissä lumikinokset kohosivat katujen vierillä miehen korkuisiksi. Kaikesta alkoi olla puutetta! Ruoka-annokset olivat ns. leipäkorteilla ja sitä aikaa kesti monta vuotta. Elämä oli niukkaa. Ebessä me seminaarilaiset söimme usein ateriaksemme pari silakkaa, joskus perunaa ja leivänpalan. Jos oli, joskus ruisvelliä tms. (…)

13.3. 1940 Siiri kirjoittaa, että ”rauha on palannut maahan”. Rauha maistuu katkeralta ja se otetaan vastaan kyynelsilmin. Rauhanehdot ovat raskaita. Siiri kokee, että Suomelle on tehty vääryyttä, pojat ovat taistelleet turhaan ja Jumala on hylännyt pienen maan. Siiri tuskailee rakkaan ystävänsä kodin joutumista vihollisen haltuun. Vuodatuksen jälkeen Siiri kuitenkin päättelee tekstiään toiveikkaana.

Kunpa me kerran käsi kädessä saisimme kulkea elon polkua, saisimme olla rakentamassa uutta, vapaata Suomea, kasvattaa uutta, isänmaata rakastavaa nuorisoa, urhoollisia poikia Suomelle! Vielä sarastaa uusi aamu!

Usko Jumalaan antaa Siirille voimaa ja avaa uusia näköaloja. Aivan lopuksi Siiri kirjaa itselleen Raamatusta Psalmin 84 voimaannuttavat sanat:

Kun he käyvät kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi ja syyssade peittää sen siunauksilla. (…) Jumala meidän kilpemme. (…)

lm_vk_18_044

Lipunnosto Terävän kesäsiirtolassa Karjalohjalla 1930-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ammattiin kasvu Siirin elämässä on jatkuvaa polaarista pohdiskelua napojen molemmissa päissä. Toisinaan hän kokee suurta epävarmuutta ja pienuutta, välillä taas suunnatonta iloa ja kiitollisuutta siitä, että oma tehtävä ja paikka maailmassa on löytynyt.

Olenko kykenemätön siihen tehtävään, joka minulle on annettu. (…) Puuttuuko minulta sisäinen tarmo ja itsenäinen tahto, koska myönnän ja saan jotain sellaista, jota vastaan tuntoni huutaa? Eikö ihminen voi pitää selvää, suoraa kurssia elämässään? (…)

(26.2.1941)

Kuta enemmän perehdyn työhöni, sitä rakkaammaksi se minulle käy. En vaihtaisi sitä mihinkään (…)

(24. 4. 1941)

Sodan keskellä varttuminen aikuisuuteen on arvatenkin kivulias. Siiri miettii sodan vaikutusta itseensä.

Olenko koskaan ollut nuori? (…) Tunnen olevani niin vanha, niin perin aikuinen. Olenko vanhentunut liian aikaisin, olenko lapsuudesta astunut elämän arkeen? Missä ovat nuoruuden kultaiset päivät, missä pilvetön taivas ja suvinen yö? Monesti tuntuu kuin elämäni vastuu olisi liian suuri, liian raskas kannettavakseni, kuin en sitä hetkeksikään voisi heittää hartioiltani ja olla täysin vapaa, täysin onnellinen: Nuori! (…)

(18.9.1941)

Suomi oli joutunut sotaan uudestaan, kun jatkosota alkoi 25. 6. 1941. Valmistuessaan lastentarhanopettajaksi 29. 12. 1941, Siiri aprikoi elämäntehtäväänsä edelleen. Hän pohtii oman työnsä arvostusta.

(…) luulinhan merkitseväni jotakin, kun saan oman elämäntehtävän, jota rakastan. Tämä on minun osani vaaliessani näitä pienokaisia, Suomeni suurta, ihanaa tulevaisuutta. Eikö siinä ole kyllin tehtävää minulle, tehtävä, josta minun tulisi nöyränä kiittää? (…)

Jenni Tinell
Kirjoittaja on lastentarhanopettaja, KM ja jatko-opiskelija, jonka väitöskirjatyön tutkimusaineistoa Siiri Vallin päiväkirjat ovat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s