Arkistojen kätköistä: Kasvattajaksi oppimassa

Vuosina 2001–2002 Ebeneser-säätiö ja Lastentarhanopettajaliitto järjestivät Kasvattajaksi oppimassa -muistitietokeruun, jossa kerättiin lastentarhanopettajien muistoja omilta opiskeluajoiltaan. Tässä muutamia otteita opiskelumuistoista! Katkelmien perässä on sulkeissa vastaajan opiskelupaikkakunta ja valmistumisvuosi. Vastaajien nimet on tässä yhteydessä anonymiteettisyistä poistettu.

lm_vk_20_015

Ebeneserin opiskelijoita syömässä aamiaista vuonna 1910. Kuva: Ebeneser-säätiö

”Lastentarhanopettajan ammatti oli siihen aikaan varsin arvostettu, oikea tyttöjen ihanneammatti, samassa sarjassa lentoemännän uran kanssa.” (Helsinki, 1961)

”Seminaarin ulkoiset puitteet tuntuivat juhlallisilta, raamatunlauseet salin seinällä, vanhahtavat kalusteet, perustajien valokuvat ja kun vielä selvisi, että rehtori asuu talon ylimmässä kerroksessa, sitä väkisinkin hiljensi ääntään ja vauhtiaan. Toisaalta lasten osastot pienine huonekaluineen ja monine leikkivälineineen ihastuttivat. Koko ensimmäisen kevään Ebessä tunsin olevani kuin Liisa Ihmemaassa.” (Helsinki, 1955)

”Ensimmäisenä opiskelupäivänä oli kova ukonilma. Olin tullut asunnolleni jo edellisenä iltana ja aamulla puin päälleni ylioppilasjuhlissa käyttämäni sinivalkoisen maripaidan ja sinisen mokkahameen ja mummuni valkoisen villatakin. Joitakin papereita kuljetin mummun vanhassa käsilaukussa. Minulla ei ollut sateenvarjoa ja norssin kulmalla vettä alkoi tulla kaatamalla joten hakeuduin suojaan katokseen. Sieltä sitten juoksin jonkun miehen sateenvarjon alla yliopiston päärakennukseen, jossa oli nimenhuuto.” (Jyväskylä 1978)

”Harjoitteluaika oli ratkaiseva. Nuoruuden innossani ja kaikkivoipaisuudessani päätin, että tämä ala tarvitsee minua. Kuin seurasin harjoittelulastentarhassa lastentarhanopettajien ja lasten vuorovaikutussuhteita, koin lasten saavan riittämättömästi rakkautta, arvostusta ja huolenpitoa. Jo silloin näin lapsen kasvun ja kasvattamisen perustana aikuisen ja lapsen välisen vuorovaikutuksen laadun; herkkyyden lapsen tarpeille, niihin vastaamisen ja lapsen hyväksymisen ja arvostamisen yksilöllisine piirteineen.” (Helsinki 1961)

”Opiskelijat itsekin osallistuivat lasten ryhmähuoneiden kunnossapitoon. Päivittäisen järjestyksen ja viihtyisyyden ylläpito kuuluivat opiskelijoille. Viikonlopuksi pöydät ja tuolit pyyhittiin paloöljyllä terästetyllä vedellä ja tuolinjalat raaputettiin kertyneestä nukasta. Nauroimmekin aina, että Eben tyttöjen vakioparfyymi opiskelijatansseissa oli paloöljy!” (Helsinki, 1961)

lm_vk_23_121

Lapset kattamassa ruokailua varten pöytiä Pääskylän harjoituslastentarhassa 1930-luvulla. Seminaariopiskelija ohjaa toimintaa. Kuva: Ebeneser-säätiö

”Pukeutumisohjeita annettiin. Pitkät housut kuuluivat vain liikuntaan ja metsäretkiin. Luennoilla käytettiin hametta. Käytännön harjoitteluun neuvottiin laittamaan puuvillainen hameasu, kyllin pitkä, mieluiten puoleen sääreen, ettei kumarrellessa housut vilku alta. Puuvillainen siksi, että vaate oli helposti pestävissä.” (Tampere, 1968)

”Opiskelu oli kyllä meille kaikille älyttömän raskasta. Olimme viimeisiä kaksivuotisessa koulutuksessa opiskelleita, ja illat saattoivat venyä kasvatustieteiden luentojen ansiosta parhaimmillaan aina kahdeksaan asti illalla.” (Helsinki 1982)

”Saimme ohjausta lasten mielikuvituksen kehittämisessä. Neuvottiin miten ohjataan lapsia rakentelussa, paperileikkauksessa, tikkujen asettelussa (niin että niistä tuli leikki), kuvista kertomisessa, luonnonmateriaalileikeissä. Paperin taittelussa erilaisiksi leikkivälineiksi ja koristeiksi. Siis hyvin halvat ja vaatimattomat materiaalit oli käytössä. Mutta niin kehittävää ajankulua ja oppimista. Niissähän tuli keskittyminen, kuuntelu, vuoron odotus, hienomotoriikka, mielikuvitus, kielellinen, matemaattinen, geometrinen ym. harjaantuminen.” (Tampere 1968)

”Opillisesti koulutuksesta on hyvän kokonaisuuden lisäksi jäänyt pari hauskaa helmeä. Joku didaktikkomme kertoi ehkä ennen harjoittelujaksoamme omasta kokemuksestaan nukkarissa, jossa tilanne oli karata käsistä. Yksityiskohtia en tarinasta muista, mutta lopputilanne oli se, että lapset olivat levänneet sänkyjensä alla tai riippuvalakanaisten sänkyjen patjakankaan sisällä ja didaktikko esitti tyytyväisyytensä tilanteeseen. Miksi aina pitäisi levätä sängyn päällä? Kuka on sanonut, ettei lepo voisi onnistua myös sängyn alla? Mietin tätä usein nukkarissa oman lapsiryhmäni kanssa.” (Helsinki 1994)

lm_vk_19_013

Opiskelijoita veistotöissä Ebeneserissä 1950-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

”Vapaa-ajalla pidimme talkoita, joilla kokosimme rahaa opintomatkaan. Järjestimme lasten juhlia, painoimme joulukortteja yms. Koulutuksen tiloissa saimme pitää lauluiltoja, muistan että lauloimme kansanlauluja (Sinisiä punasia ruusunkukkia), lasten lauluja, ulkomaisia sävelmiä. Rauhansanoma oli tärkeä, ystävyys ja solidaarisuus sanoja joita käytimme. Joskus tanssimme piirileikkejä, joita olimme musiikkitunneilla harjoitelleet. Ilokivessä järjestimme myös bileitä.” (Jyväskylä 1978)

”Valtava työmäärä oli takana ja nyt pitäisi olla valmis työelämään. Lastentarhanopettaja – se tuntui kyllä hienolta saavutukselta – hankittu pätevyys ammattiin. (…) Ajattelin lähtökohtiani, sota-ajan evakkolasta, syrjäisen ja köyhän maalaistalon tyttöä, joka ihmeellisesti ja vaikeuksien kautta oli päässyt opintielle, tullut ylioppilaaksi ja nyt valmistunut lastentarhanopettajaksi.” (Jyväskylä 1967)

”Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että evääksi sain halun tarttua asioihin ja ottaa selvää ja kehittää ITSE. Kaikkea ei ole valmiina.” (Jyväskylä 1978)

Millaisia muistoja sinulla on opiskeluajoiltasi?

Arkistojen kätköistä: Siiri Valli opiskelijana talvisodan aikaan

Arkistojen kätköistä -sarjassa tutustutaan lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan. Seuraavassa Jenni Tinell avaa Siiri Vallin päiväkirjojen avulla sitä, millaista oli opiskella talvisodan aikaan.

Siiri Valli (os. Hiltunen) (3.11.1919 – 21.12.2005) valmistui Ebeneseristä lastentarhanopettajaksi vuonna 1941. Valmistumisensa jälkeen hän toimi mm. lapsi- ja nuorisotyössä Aunuksessa ja oli mukana evakuoimassa lapsia Ruotsiin sekä hoitamassa heitä siellä. Valli toimi Ebeneserin lastenlaitosten johtajana vuosina 1959–1963 ja lastentarhaseminaari Ebeneserin rehtorina vuosina 1959–1970. Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajana Valli oli vuodesta 1955 vuoteen 1959. Vuosina 1970–1973 hän oli Helsingin kaupungin lastentarhain tarkastajana. Hän piti päiväkirjaa vuosilta 1935–1945. Nämä viisi päiväkirjaa sekä hänen vieraskirjansa ovat talletettuina Ebeneser-säätiöön.

lm_vk_04_035

Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajan vaihdos vuonna 1959. Kuvassa vasemmalla uusi puheenjohtaja Hilja Laitinen ja oikealla entinen puheenjohtaja Siiri Hiltunen (myöh. Valli). Kuva: Ebeneser-säätiö

Opiskelijana talvisodan aikaan

Tammikuun 25. päivänä vuonna 1938 Siiri aivan puhkuu intoa päiväkirjansa sivulla, sillä hän on päässyt aputytöksi Kalevan lastentarhaan. Hän oli kuullut avoimesta paikasta seurakunnan joulujuhlassa eräältä Kalevan lastentarhan työntekijältä, joka oli kehottanut Siiriä ottamaan yhteyttä lastentarhan johtajaan. Siiri kertoo työstään runollisesti lasten parissa:

En ole enää konttorissa kuolleen työni ääressä, vaan olen lastentarhassa, elämän kukkaismaassa.  Et usko, kuinka olen onnellinen ja miten kiitollinen olen Jumalalle Hänen johdatuksestaan. Tunnen olevani omalla alallani lasten parissa (…) Ne taimet ovat hentoja, eivätkä kestä tuulen voimaa. Siksi nousee pyyntö, että nuo taimet saisivat kevätauringon lämmössä kasvaa ja puhjeta kukkaan turvassa tuulilta (…) Sieltä on kaukana paha maailma voimineen, se on onnen ja valon valtakunta täynnä kultaa, auringon kultaa (…)

Siiri viihtyy hyvin aputytön toimessa ja haluaa lähteä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Kun ovet Ebeneseriin eivät kuitenkaan avaudu heti, Siiri on murheellinen ja ahdistunut. Siirille on luonteenomaista kirjoittaa runoja. Niitä syntyy niin onnen ylimpinä hetkinä kuin ahdingossa. Pettyneenä Siiri vuodattaa päiväkirjan sivuille epätoivoisia säkeitä. Ensimmäisenä päivänä kesäkuuta vuonna 1938 hän kirjoittaa näin:

Kun pettyy toiveet, tuulentuvat hajoo ja pilvilinnat maahan luhistuu. Oi syvään, syvään kuiluun silloin vajoo, ja unelmat ne tyhjään supistuu. Ja rinnan täyttää outo tunne, mi nauraa, itkee, ilkamoi. Ja kaikki huutaa, käskee – kunne? Se syksyn jälleen maille toi.

Keväinen nuorten seurakuntareissu Ruotsiin, kesän kauneus ja maaseutu kuitenkin piristävät Siiriä, ja päiväkirjan sivut täyttyvät kuvauksista luonnosta ja suven suloisuudesta. Vuosi kuluu ja Siiri kuvailee ruonoin elämäänsä: haikeutta, painolastia, yksinäisyyttä, uupumusta, rakkautta, uskoa ja toivoa, kasvua ja kipua. Seuraavan vuoden kesäkuu 1939 on täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. Siiri on saanut opiskelupaikan Ebeneseristä. Seminaarin alettua syyskuussa Siiri tuntuu saaneen uuden suunnan elämäänsä.

Onhan minulla tehtävä elämässä, onhan minulla päämäärä, jota kohti saan kulkea. Pääsenkö siihen päämäärään, sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Mutta Jumala sen tietää. Hän, johon olen aina turvaava. (…) Ebeneserissä on hurmaavaa, mutta myös jännittävää. Olen saanut olla puutarhassa töissä lasten kanssa, nauttia maan hedelmistä, raittiista ilmasta ja kirkkaasta syysauringosta (…)

lm_vk_02_027a

Helsinginkadun ja Harjukadun risteys. Kuvassa etualalla Ebeneser-talo. Kuva: Ebeneser-säätiö

Kauan eivät kuitenkaan opiskelijat, eivätkä lapset päässeet nauttimaan kirkkaasta taivaasta. Todella uhkaavan tummia pilviä nousi taivaalle. Talvisodan päättymisestä tuli maaliskuun 13. päivänä kuluneeksi 77 vuotta. Siirin ammattiin kasvu ja valmistuminen ajoittuivat traagiseen historialliseen ajankohtaan.

Sodan uhka lepää isänmaamme yllä. Sitä olen paossa. Ei, ei koskaan paossa, sillä olisinhan raukka, isänmaan petturi. Olen joutunut tänne korpeen lasten kanssa, jotka lähetettiin pois hallitsevasta sodan vaarasta. Kaikki oli jätettävä (…)

Näin kirjoitti Siiri Karjalohjalla Kuusian kansakoululla lokakuun 17. päivänä vuonna 1939. Uhka ei jäänyt pelkäksi peloksi, vaan runsas kuukausi myöhemmin Suomi ajautui sotaan Neuvostoliittoa vastaan, kun Neuvostoliitto aiheettomasti vastasi Mainilan laukauksiin, joita väitti suomalaisten ampumiksi. Marraskuun kolmantena päivänä kaksikymmentä vuotta täyttänyt Siiri kertoo talvisodan alkamisesta. Heidät on kutsuttu maalta takaisin kaupunkiin lepäämään marraskuun alussa ja puolen välin paikkeilla ovat alkaneet teoriatunnit Ebeneserissä.

Sota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä aivan yllättäen. Olimme rauhan toimissa pahaa aavistamatta, kun kesken tuntia Ebeneserissä hälytyssireenit alkoivat pahaenteisesti ulvoa. Emme luonnollisestikaan voineet uskoa sitä todeksi. Kauhu täytti meidät, Sota! Oi, eihän se voinut olla totta. (…) Aamulla kiitimme Jumalaa, että olimme saaneet herätä uuteen aamuun ja rukoilimme rauhan päivää. Niin, ja jo iltapäivällä sota kylvi tuskaa ja kuolemaa kaupunkiimme. (…)  Tuhannet tuskaiset kysymykset nousivat rinnastani kuin katselin. Miten taivas loimusi. – Tuli teki tuhoaan, Kaikki raunioitui… ihmiset… Kodit— elämä— onni— mitä ne olivat? Olinko koskaan tuntenut noita sanoja?

Siirin päiväkirjan sivut sodan ajoilta tiivistyvät tuskaisiin miksi-kysymyksiin, kuvauksiin elämän kauheudesta ja karheudesta. Toisaalta sodan keskellä ilmenee myös nuoruuden intomielistä uhoa ja ylpeyttä suomalaisista sotilaista ja lapsuudenystävistä ja kaikkia suomalaisia yhdistävästä me-hengestä; sodasta selvitään yhteistuumin toinen toista tukien. Siiri kirjoittaa koskettavasti joulukuussa vuonna 1939 isänmaallisesta eetoksesta sodan keskellä.

Meistä oli tullut yksi kansa, meillä oli yksi sydän ja sen sydämen täytti vain yksi sana: isänmaa, Suomikoti!

lm_vk_02_034

Ebeneser-talo talvisodan aikaan vuonna 1939. Ensimmäisessä kerroksessa toimi haavoittuneiden sidonta-asema. Ikkunat on peitetty hiekkasäkeillä. Kuva: Ebeneser-säätiö

Luottamus omiin poikiin oli korkealla; pienen kansan sotilaat olivat sankareita. Siiri pyrki näkemään Suomen tarinan myös kansainvälisessä kontekstissa. Vaikka muualta maailmalta saatiinkin myötätuntoa osaksi, Suomi joutui taistelemaan talvisodassa pääosin yksin. Ulkomaalaisia sotilaita talvisodan päätyttyä oli armeijan palveluksessa noin 11 660. Suurin osa näistä vapaaehtoisista olivat ruotsalaisia. Lisäksi Suomeen myytiin tai lahjoitettiin sotakalustoa kokonaisuudessaan noin 1,74 miljardin edestä (mm. Ruotsi, Norja, Tanska, Italia, Ranska, Iso-Britannia, Belgia, Yhdysvallat, Unkari, Espanja, Sveitsi, Saksa)

Saimme kuulla kuinka Suomen pojat rajoilla pitivät puoliaan sankarillisesti; voittamattomina, väkevinä kuin nuoret karhut seisoivat he yhtenä miehenä turvatakseen isänmaansa, rakkaan isänmaan vihollisen, barbaarisen vihollisen, hyökkäyksiltä. Heidän sankarimaineensa levisi yli koko maailman. (…) Koko maailma oli puolellamme, koko maailma tahtoo auttaa pientä ja uskollista Suomea, joka yksin saa taistella moninkertaisesti suurempaa vihollisjoukkoa vastaan. (…) (…) Jäämmekö taistelemaan yksin? (…) Jäämmekö yksin? (…) Me taistelemme oikean ja pyhän asian puolesta, meille ovat rakkaimmat Jumala, isänmaa ja koti! (…) Me luotamme Korkeimman johtoon. Hän on meitä auttava.

Siirin päiväkirjasta talvisodan ajoilta löytyy rukousta, runoutta ja lyhyitä ajan kuvauksia. Siirin luottamus Jumalaan ja Hänen johdatukseensa Suomen kansan kohdalla välillä häilyy ja välillä voimistuu. Joulukuun 30. Päivänä vuonna 1939 Siirin elämään loistaa valoa.

Autioilla kaduilla puhaltaa tuuli, vinkuva kuolemanviluinen tuuli. Raskaat pilvet kiitävät taivaalla, jonka heikosta sinestä joskus välähtää pienoinen, kirkassilmäinen tähti:  – Pilvet peittävät Suomen taivaan mutta pilvien raosta pilkistää tähti, toivon tähti. Se tähti ei koskaan sammu. Joka aamu sen loimu hetkeksi hiipuu, mutta joka ilta se syttyy uudelleen illasta iltaan, vuodesta vuoteen, tuhat kertaa uudelleen.

Siiri on lisännyt päiväkirjansa tekstiä jossain vaiheessa. Näissä merkinnöissä ei ole päivämääriä, mutta lisäykset on helppo tunnistaa, koska ne on tehty kuulakärkikynällä, ei musteella. Eräässä tällaisessa kirjoituksessa Siiri muistelee talvisodan aikaa kaupungissa seuraavasti.

Oli ankara pakkastalvi. Helsingissä lumikinokset kohosivat katujen vierillä miehen korkuisiksi. Kaikesta alkoi olla puutetta! Ruoka-annokset olivat ns. leipäkorteilla ja sitä aikaa kesti monta vuotta. Elämä oli niukkaa. Ebessä me seminaarilaiset söimme usein ateriaksemme pari silakkaa, joskus perunaa ja leivänpalan. Jos oli, joskus ruisvelliä tms. (…)

13.3. 1940 Siiri kirjoittaa, että ”rauha on palannut maahan”. Rauha maistuu katkeralta ja se otetaan vastaan kyynelsilmin. Rauhanehdot ovat raskaita. Siiri kokee, että Suomelle on tehty vääryyttä, pojat ovat taistelleet turhaan ja Jumala on hylännyt pienen maan. Siiri tuskailee rakkaan ystävänsä kodin joutumista vihollisen haltuun. Vuodatuksen jälkeen Siiri kuitenkin päättelee tekstiään toiveikkaana.

Kunpa me kerran käsi kädessä saisimme kulkea elon polkua, saisimme olla rakentamassa uutta, vapaata Suomea, kasvattaa uutta, isänmaata rakastavaa nuorisoa, urhoollisia poikia Suomelle! Vielä sarastaa uusi aamu!

Usko Jumalaan antaa Siirille voimaa ja avaa uusia näköaloja. Aivan lopuksi Siiri kirjaa itselleen Raamatusta Psalmin 84 voimaannuttavat sanat:

Kun he käyvät kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi ja syyssade peittää sen siunauksilla. (…) Jumala meidän kilpemme. (…)

lm_vk_18_044

Lipunnosto Terävän kesäsiirtolassa Karjalohjalla 1930-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ammattiin kasvu Siirin elämässä on jatkuvaa polaarista pohdiskelua napojen molemmissa päissä. Toisinaan hän kokee suurta epävarmuutta ja pienuutta, välillä taas suunnatonta iloa ja kiitollisuutta siitä, että oma tehtävä ja paikka maailmassa on löytynyt.

Olenko kykenemätön siihen tehtävään, joka minulle on annettu. (…) Puuttuuko minulta sisäinen tarmo ja itsenäinen tahto, koska myönnän ja saan jotain sellaista, jota vastaan tuntoni huutaa? Eikö ihminen voi pitää selvää, suoraa kurssia elämässään? (…)

(26.2.1941)

Kuta enemmän perehdyn työhöni, sitä rakkaammaksi se minulle käy. En vaihtaisi sitä mihinkään (…)

(24. 4. 1941)

Sodan keskellä varttuminen aikuisuuteen on arvatenkin kivulias. Siiri miettii sodan vaikutusta itseensä.

Olenko koskaan ollut nuori? (…) Tunnen olevani niin vanha, niin perin aikuinen. Olenko vanhentunut liian aikaisin, olenko lapsuudesta astunut elämän arkeen? Missä ovat nuoruuden kultaiset päivät, missä pilvetön taivas ja suvinen yö? Monesti tuntuu kuin elämäni vastuu olisi liian suuri, liian raskas kannettavakseni, kuin en sitä hetkeksikään voisi heittää hartioiltani ja olla täysin vapaa, täysin onnellinen: Nuori! (…)

(18.9.1941)

Suomi oli joutunut sotaan uudestaan, kun jatkosota alkoi 25. 6. 1941. Valmistuessaan lastentarhanopettajaksi 29. 12. 1941, Siiri aprikoi elämäntehtäväänsä edelleen. Hän pohtii oman työnsä arvostusta.

(…) luulinhan merkitseväni jotakin, kun saan oman elämäntehtävän, jota rakastan. Tämä on minun osani vaaliessani näitä pienokaisia, Suomeni suurta, ihanaa tulevaisuutta. Eikö siinä ole kyllin tehtävää minulle, tehtävä, josta minun tulisi nöyränä kiittää? (…)

Jenni Tinell
Kirjoittaja on lastentarhanopettaja, KM ja jatko-opiskelija, jonka väitöskirjatyön tutkimusaineistoa Siiri Vallin päiväkirjat ovat.

Arkistojen kätköistä: Opiskelumuistoja 60-luvulta

Tässä Arkistojen kätköistä -sarjan osassa lastentarhanopettaja Tuulikki Nyström kertoo omista opiskelukokemuksistaan Ebeneserissä kurssilla 73 (vuonna 1964).

Lehdessä ilmoitettiin, että lähipäiväkodissa oli harjoittelijan paikka auki. Hain sitä ja minut hyväksyttiin työntekijäksi. Aloitin keväällä 1963 harjoitteluvuoteni. Alusta alkaen koin olevani omassa ympäristössäni. Viihdyin ja kiinnyin sekä työhöni että ohjaavaan opettajaani, jota ihailin suuresti. Mahdollisesti hän on ollut suurena vaikuttajana ammatinvalinnassani. Olin kevään harjoittelijana ja jatkoin seuraavana syksynä jouluun asti. Marras-joulukuussa oli Ebeneseriin pyrkiminen ja sinnehän minä halusin.

lm_vk_11_034

Lapsia leipomassa seminaariopiskelijan johdolla Ebeneserin pienoiskeittiössä 60-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

Valintamenettelynä oli kolmen päivän mittaiset karsintakokeet. Niistä mieleeni on jäänyt mm. psykologin koe, jossa oli monia keskeneräisiä lauseita ja ne piti täydentää. Eräskin lause alkoi näin: ”Naimaton nainen on…” Minulta tuli siihen täydennys kuin apteekin hyllyltä: ”Puolinainen!” Vasta jälkeenpäin kuulin, että psykologimme oli naimaton nainen ja olin aivan varma, että en pääse tuon kysymyksen takia sisään. Ehkäpä psykologimme oli huumori-ihmisiä!

Toinen valintakokeisiin liittyvä tehtävä oli kirjoittaa oma elämäkerta. Mitähän vähän yli kaksikymppinen tyttö silloin mahtoi kertoa elämästään? Olisi tosi mukavaa, jos vielä voisin lukea silloisia ajatuksiani. En todellakaan muista mitä kirjoitin.

Kolmas melko hurja muisto koepäivistä on, kun jouduimme kukin vuorollamme lapsiryhmään kylmiltään. Minulle annettiin käteen vanha Kotilieden kansikuva. Siitä piti kertoa lapsille satu ja vielä laulaa siihen sopiva laulu. Kansikuvan kanssa sain mennä komeroon hetkeksi miettimään. Pelonsekaisesti yritin keksiä kuvasta jotain juttua ja laulua… En muista laulua tai tarinaa, jonka kerroin, mutta tilanteen, kun menin sisään siihen huoneeseen, muistan varsin kammottavana. Näin lapsijoukon, joka leikki kuka missäkin omilla leluillaan. Taustalla istui arvosteluraati, mielestäni ainakin kymmenen naista tuoleillaan. Jotain piti keksiä, että sai lasten huomion puoleensa ja koottua heidät lattialle istumaan eteeni. Tuntui, että kaikki jutut olivat kadonneet päästäni. Hetken lamaannuksen jälkeen aloin toimia ja muistan sen, kun vihdoin sain lapset koottua luokseni, sumeni kuuloni ja näköni täysin. Annoin vain jutun juosta ja mietin, että menköön syteen tai saveen, mutta onhan täältä päästävä pois jotenkin. Mahdollisesti sain koottua kaikki olemattomat luovat voimani ja selvisin siitä hengissä.

Valintamenettelyihin kuului myös kahdenkeskeinen keskustelu rehtorin kanssa. Lopulta pääsin sisään ja olin varma, että lapset tulevat olemaan elämäntyöni sisältö. Kurssi numero 73 aloitti opintonsa vuonna 1964.

Ebeneserissä opettajat olivat mukavia ja meistä oppilaista välittäviä. Eritoten varmaan kaikki kurssikaverini muistavat Inger Bolten, rakkaan veisto-opettajamme. Hän oli viehättävä persoona ja aina ystävällinen ja kuunteli oppilasta sekä hymyili ja nauroi. Muistan lämmöllä kaikkia opettajiamme ja uskon, että he myös saivat kurssilaiseni kaikki oppimaan hyviä taitoja elämän varrelle tätä työtä tekemään.

lm_vk_19_008

Ebeneserin opiskelijoita veistossa vuonna 1969. Opetusta johtamassa Inger Bolte. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ainahan suuressa naisjoukossa on sekä hiljaisia että räiskyviä persoonia, mutta luulisin, että meidän kurssimme oli melkoisen harmoninen, vaikkakaan ei persoonaton. Tulimme toimeen keskenämme ja vieläkin tapaamme toisiamme viiden vuoden välinen, mikä osoittanee toisistamme välittämistä. Teimme myös opintomatkan kotimaassa kiertäen mm. kaikki lastentarhanopettajaopistot. Me emme vielä saaneet tehdä ulkomaanmatkaa, mutta heti vuoden parin päästä sekin oli mahdollista.

Sain koulutuksesta mielestäni hyvät eväät työtehtäviäni varten. Vaikea sanoa mikä on tullut koulutuksen kautta, mikä on ollut työkokemuksen kautta vahvistumista kasvattajana. Kokemus opettaa monessa asiassa opettajaa enemmän kuin pelkästään opiskeluaikana saatu oppi, vaikkakin se on erittäin tärkeä pohjaoppi – kaiken perusta kaikelle.

Tämän päivän opettajat tarvitsisivat mielestäni erikoisen paljon maltillisuutta, mielenrauhaa, välittämistä, kykyä aistia maailmanmenoa, kykyä löytää jokaisesta se hyvä ja arvokas ominaisuus – inhimillisyys, toista huomioiva ihminen.

lm_vk_20_040

Ebeneserin opiskelijakurssi 69:n valmistujaistilaisuus joulukuussa 1961. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ystävääni, kollegaani, saan kiittää siitä, että ryhdyin tekemään elämäntyötäni lasten parissa. Hänen innostunut tapansa työskennellä lasten kanssa tarttui minuunkin ja sen siivittämänä hakeuduin opiskelemaan lastentarhanopettajaksi kauan sitten. Olen onnellinen, kun olen saanut tehdä mieleistäni tärkeää ja arvokasta työtä varhaiskasvattajana.

Tuulikki Nyström
Kirjoittaja opiskeli lastentarhanopettajaksi Ebeneserissä.

Haluaisitko sinä jakaa oman opiskelumuistosi juhlavuoden blogissa? Ota yhteyttä: susanna.gillberg@ebeneser.fi

Hanna Rothmanista Siiri Valliin

Naistenpäivän kunniaksi jaamme Ebeneser-säätiön esittelyt neljästä suomalaiseen varhaiskasvatukseen, lastentarhanopettajuuteen ja Ebeneseriin vaikuttaneesta naisesta.

hanna

Hanna Rothman (10.9.1856 – 29.6.1920)

Suomalaisen lastentarha-aatteen uranuurtaja Johanna Sofia (Hanna) Rothman valmistui Berliinin Pestalozzi-Fröbel-Hausin lastentarhaseminaarista vuonna 1882. Keväällä 1883 hän avasi lastentarhan varakkaampien perheiden lapsille, mutta ei tuntenut tyydytystä – hän halusi auttaa ”kujilla ja teillä kuljeksivia pieniä yksinäisiä, laiminlyötyjä lapsia”. Niin hän perusti pohjoismaiden ensimmäisen kansanlastentarhan, Helsingin Fröbel-laitoksen, Lapinlahdenkadulle vuonna 1888. Rothman perusti yhdessä Elisabeth Alanderin kanssa Sörnäisten kansanlastentarhan vuonna 1890 Itäisen Viertotien (nyk. Hämeentie) varrelle, Suruttomain huvilaan nro 4. Vuosina 1891–1908 kansanlastentarha toimi Sörnäisten kansankodissa. Ebeneser-talo valmistui vuonna 1908 ja sen tehtäväksi annettiin apua tarvitsevien lasten kasvatustyö ja kasvattajattarien valmistaminen. Rothman toimi lastentarhaseminaari Ebeneserin johtajana Alanderin kanssa vuosina 1892–1917.

”Lastentarhaiässä olevia lapsia ei voi eikä aina tule sitoa määrättyihin askareihin. He tarvitsevat myös aineksia, joita saavat vapaasti muunnella ja valita: leikkikaluja. Työn lomassa ovat lapset siksi saaneet leikkiä; nuket talous- ynnä muine tarvekaluineen, rakennuspalikat, hiekka, savi ovat tyydyttäneet tämän tarpeen. Kuta nuorempia ovat lapset olleet, sitä enemmän on vapaa leikki ollut etualalla.” (Hanna Rothman, toimintakertomus 1888–1889)

Ebeneser-talossa aloitti vuonna 1908 toimintansa suomen- ja ruotsinkieliset lastentarhat, lastentarhanopettajien koulutus sekä pieni lastenkoti, joka toimi viisi vuotta. Vuonna 1919 Ebeneser-taloon perustettiin lastenseimi ja koululaisten päiväkoti. Hanna Rothman ja Elisabeth Alander aloittivat lastentarhanopettajien koulutuksen vuonna 1892 Sörnäisten kansanlastentarhassa, josta muutettiin vuonna 1908 valmistuneeseen Ebeneser-taloon. Ebeneserissä oli enimmillään samaan aikaan yli 300 lastentarhanopettajaopiskelijaa ja 320 lasta.

elisabeth

Elisabeth Alander (22.4.1859 – 16.6.1940)

Elisabeth Alander, kuten Rothmankin, kävi Helsingin ruotsinkielistä tyttökoulua vuosina 1868–1875 ja jatkoi opettajatarluokilla, mistä valmistui vuonna 1881 ja sai opettajapätevyyden pienten lasten luokille. Elisabeth Alander oli kiinnostunut naisasiasta ja liittyi Suomalaiseen Naisyhdistykseen vuonna 1884. Oli myös asioita, joista Alander oli eri mieltä naisasialiikkeen aatteiden kanssa: hänen mielestään palkka oli toisarvoista kutsumuksen rinnalla. Hanna Rothman otti keväällä 1890 yhteyttä Naisyhdistyksen toimistoon kysyäkseen lisähenkilökuntaa Sörnäisiin perustettavaan lastentarhaansa, jolloin Alanderista tuli hänen pitkäaikainen työtoverinsa. Rothmanin tapaan Alander opiskeli Pestalozzi-Fröbel-Hausissa vuosina 1891– 1892. Alander toimi lastentarhaseminaari Ebeneserin johtajana vuosina 1892–1925.

”Uudet virtaukset kasvatuksen maailmassa ovat huomioon otettavia, mutta osaksi sekä positiivisessa että negatiivisessa mielessä. On kyse oikeasta valinnasta. Ei kaikkea vanhaa pidä heittää pois, eikä kaikkea uutta omaksua. Vanhassa Mutter- und Koseliederissähän me löydämme paljon oman aikamme uusiakin arvoja. Tarvitaan vain nöyryyttä taipuaksemme pois siitä, mitä on ollut, niin ettei liian vahva itseluottamuksemme ryöstä kykyämme muuttua… Uudet aatteet sokaisevat niin helposti… Fröbel ja hänen Mutter- und Koseliderinsä – mikä suuriarvoinen vanhanaikaisuus!” (Elisabeth Alander kirjeessään kollegalleen Bertha Wulffille 1936)

armolaina

Armo-Laina Sirelius (22.8.1897 – 25.4.1994)

Hanna Rothmanin ja Elisabeth Alanderin laitoksilla (Ebeneserkoti) oli johtokunta, jonka puheenjohtajana toimi Elisabeth Alander ja sihteerinä Hanna Rothman. Vuonna 1932 uuden säätiölain myötä johtokunta muuttui säätiöksi. Armo-Laina Sirelius toimi säätiön hallituksen varapuheenjohtajana vuosina 1946–1986. Armo-Laina Sirelius valmistui lastentarhanopettajaksi vuonna 1926 ja toimi Ebeneserin harjoituslastentarhan ja seminaarin opettajana vuosina 1926–1938. Hän toimi Ebeneserkodin lastenlaitosten johtajana ja seminaarin rehtorina vuosina 1938–1959 sekä Ebeneser-seminaarin Jyväskylän osaston rehtorina 1947–1959. Sirelius kuului myös Lastentarha-lehden toimituskuntaan vuosina 1938–1968. Sirelius opiskeli Helsingin yliopistossa muun muassa saksaa ja latinaa, ja teki opintomatkoja Pohjoismaihin sekä useisiin Euroopan maihin, kuten Saksaan, Itävaltaan, Englantiin ja Hollantiin.

”Lappalaiset poroineen vierailivat usein keväällä Helsingissä ja lapset vietiin tutustumaan heihin. Kerran tilasimme raitiovaunun kuljettamaan lapsia kentälle, jossa lappalaiset olivat. Lapsille suurimmaksi elämykseksi muodostui se, kun raitiovaunu pysähtyi Ebeneserin eteen, vaikka siinä ei ollut pysäkkiä.” Armo-Laina Sireliuksen mielestä näihin lapsen omakohtaisiin spontaaneihin kokemuksiin pitäisi kiinnittää huomiota. Keskusaihetta ei tarvitse jättää, mutta lapsen kokemukset ovat aina etusijalla. ”Jos joku lapsi on kokenut jotakin hyvin voimakkaasti ja kertoo siitä niin että toisetkin innostuvat, jätetään opettajan suunnitelma tai ehdotus ja valitaan se, mikä tulee lapsesta.” (Armo-Laina Sireliuksen haastattelu Lastentarha-lehdessä 7/1982, Sirkku Rytkönen)

siirivalliSiiri Valli (3.11.1919 – 21.12.2005)

Siiri Valli valmistui lastentarhanopettajaksi vuonna 1941. Sota-aikana hän toimi muun muassa naisten työpalvelukeskuksen opettajana, minkä lisäksi hän teki lapsi- ja nuorisotyötä Aunuksella. Sodan jälkeen hän siirtyi lastentarhanopettajaksi Alppimajan lastentarhaan ja opiskeli työn ohella nuoriso-ohjaajaksi. Armo-Laina Sireliuksen jäätyä eläkkeelle Siiri Valli toimi Ebeneserin lastenlaitosten johtajana vuosina 1959–1963 ja lastentarhaseminaari Ebeneserin rehtorina 1959–1970. Samanaikaisesti vuosina 1959–1970 hän toimi myös Jyväskylän osaston seminaarin rehtorina. Vuosina 1970–1973 Valli toimi Helsingin kaupungin lastentarhain tarkastajana (lasten päivähoitotoimen johtajana). Siiri Valli oli myös Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtaja vuosina 1955–1959 ja puheenjohtajakautensa jälkeen hallituksen jäsen vuoteen 1970 saakka. Lukuisten artikkeleidensa lisäksi Valli kirjoitti teoksen Suomen lastentarhatyön ja varhaiskasvatuksen historia (Hänninen & Valli 1986) sekä Sata vuotta lasten päivähoitoa Helsingissä (Valli 1988). Valli toimi Ebeneser-säätiön hallituksessa pitkäaikaisimpana jäsenenä vuodesta 1958 kevääseen 2005. Siiri Valli vaikutti merkittävästi Lastentarhamuseon perustamiseen. Museon ensimmäinen näyttely avautui syksyllä 1998.

”Ebeneserissä ei (–)koskaan tullut sellaista tunnetta, että lasta olisi alistettu. Sen sijaan heitä kannustettiin keksimään omia ratkaisuja. Toisin sanoen lapset opetettiin Fröbelin oppien mukaisesti ajattelemaan itsenäisesti. Kerran laulutunnilla opettaja kysyi lapsilta, mitä he halusivat laulaa. Ja salissa oli sentään 150 lasta vastaamassa kysymykseen”, muistelee Valli. ”Meille opiskelijoille painotettiin erityisesti, että lapsi on yksilö, vaikka lapsiryhmät olivat suuria.” (Siiri Vallin haastattelu Lastentarha-lehdessä 15/1988, Mikki Tapaninen)

Arkistojen kätköistä: Sattumuksia Ebeneser-seminaarissa 1900-luvun alkupuolella

Arkistojen kätköistä -sarjassa tutustutaan lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan mm. Ebeneser-säätiön arkiston kautta. Sarjan avaa lastentarhanopettaja, KM, jatko-opiskelija Jenni Tinell.

1

Kuva: Ebeneser-säätiö

Aino Saarelainen (1884 –1965) opiskeli Ebeneserin seminaarissa suomenkielisellä osastolla vuosina 1911 –1913. Ebeneser-säätiön arkistoon on tallennettu hänen kirjoittamansa kahdeksan päiväkirjavihkosta ”Minnen från min Ebenesertid”.  Nämä muistot ovat vanhimmat opiskelijan kirjoittamat kirjoitukset, jotka löytyvät arkistosta. Ne ovat mielenkiintoista luettavaa. Kerron joitakin hänen kokemuksiaan ensimmäisen vihkon sivuilta. Käytän tekstissä hänestä nimeä Aino.

Aino halusi Ebeneseriin opiskelemaan, sillä hänellä oli rakkaus pieniä kohtaan. Hän tunsi sisäistä kutsumusta tähän työhön. Vaikka hän ei tuntenut lastentarhanopettajan työtä, se ei häntä pelottanut. Aino maalailee päiväkirjassaan: ”… koska rakkaus sitoi sen jäsenet, siellä voisin ehkä löytää sen, jota kaipasin ja etsin.” Myöhemmin hän ymmärsi, että ehkäpä hän juuri sen tähden halusi kovasti opiskelemaan kasvatusalaa, että itse olisi tarvinnut kasvatusta. Aino oli menettänyt äitinsä kuusivuotiaana tämän kuollessa keuhkotautiin. Isänsä hän oli menettänyt ollessaan 12-vuotias. Hän varttui kolmen veljensä sekä isonsiskonsa kanssa, joka otti vastuun talouden hoidosta.

Seitsemäntenä päivänä syyskuuta vuonna 1911 Aino astui ensimmäisen kerran Ebeneserin kynnyksen yli. Aino oli tuolloin 27-vuotias. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja hämmentyneeksi. Aino kuvaa tunnelmaa ja tapahtumia seuraavasti: ” Siellä seisoin yksin ja näin minun tulevia tovereita, joista en tuntenut ketään. Menimme saliin. Siellä lapset lauloivat niin nätisti. Se oli niin koskettavaa, että tuli kyyneleet silmiin. Sitten näimme talon kellarista kattoon. Näimme niin paljon kerralla, että pää oli pyörällä katselmuksen jälkeen.”

Seuraavan päivän ikävin kokemus oli se, että opiskelijoita kutsuttiin neideiksi seminaarissa. Opettajien ja opiskelijoiden välit olivat Ainon mielestä liian muodolliset. Ehkäpä juuri siksi, että Aino oli menettänyt oman äitinsä, hän olisi kaivannut, että opettaja olisi kaikkien ”rakastettu äiti” ja toverit ”kuin siskoja ja veljiä”. Aino törmää myös monenlaisiin muihin sääntöihin, ja hän kuvaa olemistaan kuin olisi ”vangittu kahleisiin nilkoista”. Hän saa heti moitteita eräältä opettajalta, kun juoksee leikkihuoneesta saliin.

Aino ystävystyy liikunnanopettaja Anni Collanin kanssa, ja Anni neuvoo Ainoa muun muassa seuraavasti: ” Muista, että sinä olet kiltti ja nöyrä sinun opettajillesi Ebeneserissä, ettet tuo esille omia mielipiteitäsi. Pelkään, että kun olet saanut kasvaa niin vapaana, että eloisuudessasi teet huomaamatta omia huomautuksiasi, kuten silloin kun olemme kahden.”

2

Kuva: Ebeneser-säätiö

Aino kuitenkin myös viihtyy seminaarissa alun ikävistä kokemuksista huolimatta. Hän kuvaa hauskoja sattumuksia, joita heille käy toisen opiskelijan Lillyn kanssa. Milloin Lilly unohtaa ruokarukouksen sanat juuri kun neiti Rothman astuu huoneeseen ja Ainon täytyy kuiskata Lillylle ensimmäinen sana, jotta tämä pääsee rukouksen alkuun, eikä rukouksesta silti tule mitään ilman Rothmanin aapua. Toisella kertaa taas Lillyn olisi pitänyt laulattaa lapsia, mutta hänellä ei ole ääntä, ja Ainokaan ei juuri opiskelut aloitettuan tunne montaakaan laulua. He joutuvat hakemaan toisen opettajan apuun, jolla on oma ryhmä hallittavanaan. Niinpä Aino ryntää Ester Steniuksen ryhmän luo ja Ester tulee aina välillä piipahtamaan Lillyn ja Ainon lapsiryhmään. Aino kuvaa, kuinka vaikea oli olla nauramatta ja toisaalta kuinka onnellisia olivat, kun kello vihdoin soi.

Yhtenä päivänä lapsille tarjotaan omenakiisseliä, ja Ainolla ja Lillillä menee sekaisin laskut siitä, kuka lapsista on saanut kiisseliä ja kuka ei. Toiset lapset taas saivat liikaa kiisseliä, sillä seurauksella, että muutama lapsi alkaa oksentaa. Taas Aino saa kunnon naurut.

Aino on eläväinen nuori naisen alku ja hänen kuvaukset saavat myös miettimään omia hassujakin sattumuksia opiskeluaikana. Ainossa on peppimäistä luonnetta: hän on jossain määrin kapinallinen luonnonlapsi ja siksi hänen kasvunsa ja kokemukset seminaarista ovat kiehtovaa luettavaa.

Aino Saarelainen valmistui lastentarhanopettajaksi Ebeneseristä vuonna 1913. Hän toimi Fredriksbergin lastentarhan (myöh. Pasilan lastentarha) opettajana 1914–1946.

Jenni Tinell
Kirjoittaja on lastentarhanopettaja, KM ja jatko-opiskelija, jonka väitöskirjatyön tutkimusaineistoa Aino Saarelaisen päiväkirjat ovat.

Lastentarhanopettajan koulutuksen historian kuvakavalkadi Lastentarhamuseossa

lm_vk_19_004

Opiskelijat käsitöissä Ebeneserissä. Opetusta johtaa veiston- ja käsityönopettaja Hildur Holmström. Kuva on vuodelta 1939. (Kuva: Ebeneser-säätiö)

Lastentarhamuseossa avautui keskiviikkona 18.1.2017 pienimuotoinen valokuvanäyttely 125 vuotta Suomen tulevaisuuden tekijöitä. Esillä on valokuvia Ebeneser-säätiön arkistosta eri vuosikymmeniltä – vanhin esillä oleva kuva on aivan vuosituhannen alusta, noin vuodelta 1900, ja kuvien kautta päästään aina 1990-luvulle saakka. Esillä on myös selailtavaa materiaalia, kuten opetusmonisteita, opetussuunnitelmia ja muuta lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan liittyvää.

Näyttelyyn pääsee tutustumaan Lastentarhamuseon avoinnaoloaikoina, eli keskiviikkoisin klo 12-18 (alle 16-vuotiaat ilmaiseksi, aikuiset 4 euroa ja opiskelijat ja eläkeläiset 2 euroa) aina maaliskuun 2017 loppuun asti.

20170118_163541a

20170118_163639a

Lastentarhamuseo sijaitsee Helsingin Sörnäisissä osoitteessa Helsinginkatu 3-5. Museo on Ebeneser-säätiön ylläpitämä ja toimii vuonna 1908 valmistuneessa Ebeneser-talossa. Näyttelyssä pohditaan työläiskodin lapsen matkaa kodista lastentarhaan, esitellään Ebeneserin lastentarhan arkea ja Sörnäisten historiallista miljöötä. Museossa voi eläytyä 1900-luvun lasten elämään pukemalla ylleen lastentarhoissa käytetty työtakki tai esiliina. Millaista oli ennen vanhaan? Mitä silloin lastentarhassa tehtiin? Mitä ovat Fröbelin palikat? Millaisia pieniä työtehtäviä lapset lastentarhoissa tekivät? Miltä näytti johtajattaren huone? Näihin ja moneen muuhun mieltä askarruttavaan kysymykseen saa vastauksen Lastentarhamuseossa. Vuonna 2016 avautui myös sekatavarakauppa Toimela, jossa pääsee leikkimään kauppaleikkiä, käyttämään vanhaa kassakonetta ja tutkimaan, mitä kaikkea kaupassa myytiin vuosikymmeniä sitten! Lastentarhamuseossa saa leikkiä!

20170118_104321

Juhlavuoden verkkosivuista

Tervetuloa juhlistamaan kanssamme lastentarhanopettajan koulutuksen 125-vuotista taivalta! Ebeneser-säätiö yhteistyössä Helsingin yliopiston, Opetushallituksen ja Lastentarhanopettajaliiton kanssa toteuttaa juhlavuonna erilaista ohjelmaa ja vuosi huipentuu lokakuussa juhlaseminaariin. Näillä verkkosivuilla esittelemme koulutuksen historiaa ja kokoamme listaa vuoden tapahtumista. Sivut päivittyvät aktiivisesti läpi vuoden ja julkaisemme blogikirjoituksia eri näkökulmista lastentarhanopettajuuteen ja lastentarhanopettajan koulutukseen liittyen.

Blogikirjoituksia julkaistaan useasta eri näkökulmasta:

  • Arkistojen kätköistä -sarjassa tutustutaan lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan Ebeneser-säätiön arkistojen kautta
  • Lastentarhanopettajaksi opiskelemassa -sarjassa kuulemme sekä vuonna 2017 lastentarhanopettajaksi opiskelevien että heidän kouluttajiensa mietteitä koulutuksesta ja varhaiskasvatuksesta
  • Terveisiä päiväkodista -sarjassa päästään kurkistamaan lastentarhanopettajan työhön varhaiskasvatuksen kentällä
  • Varhaiskasvatusasiaa -sarjassa ääneen pääsevät niin tutkijat kuin hallinnon väki ja päättäjätkin.

Päivitämme tähän etusivulle ajankohtaisimmat uutiset ja blogitekstit. Niitä voit lukea myös kategorioittain klikkaamalla Kategoriat-linkkejä (tietokoneilla näkyy sivun oikeassa reunassa ja mobiililaitteilla joko sivun alaosassa tai erillisessä alasvetovalikossa). Yläpalkista pääset tutustumaan lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan sekä juhlavuoden ohjelmaan.

Verkkosivuihin liittyvissä asioissa voi olla yhteydessä sähköpostitse: susanna.gillberg@ebeneser.fi. Etsimme jatkuvasti uusia blogikirjoittajia – myös tässä asiassa voi olla suoraan yhteydessä Susannaan.

Juhlavuosi kulkee nimellä 125 vuotta Suomen tulevaisuuden tekijöitä. Tehdään yhdessä juhlavuodesta ikimuistoinen!

lm_vk_06_006

Ebeneserin opiskelijoita ja opettajia ryhmäkuvassa, 1910-luku. Kuvassa keskellä Elisabeth Alander ja Hanna Rothman.