Varhaiskasvatusasiaa: Taiteilija varhaiskasvatuksessa

Seuraavaksi Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton puheenjohtaja ja Porin lastenkulttuurikeskuksen johtaja, TaT Päivi Setälä pohtii taiteilijoiden roolia varhaiskasvatuksessa.

Taiteilija on saapunut päiväkotiin. Pieni Verneri kiertelee ja kaartelee huolestuneena eteisaulassa; ei kai hän vaan joudu taidehommiin. Taide ei todellakaan ole hänen juttunsa.

 – Minä en ole luova! Verneri huutaa ovenraosta ja poistuu suurieleisesti päivähuoneeseen.

Monella paikkakunnalla päiväkotien henkilökuntaa rikastuttaa ammattitaiteilija, joka voi lasten kanssa toteuttaa seinämaalauksia, näytelmiä tai musiikkiesityksiä. Taiteilijat ovat päiväkodeissa toisinaan jopa kuukausipalkkalaisina, mutta useimmiten he ovat vierailijoita lyhytaikaisissa projekteissa.  Taiteilija työskentelee päiväkodissa yhteistyössä lastentarhanopettajien kanssa ja tietenkin myös osa lastentarhanopettajista on taiteilijoita. Moniammatillisessa yhteistyössä on omat haasteensa ja taiteilija varhaiskasvatuksessa hakee vielä paikkaansa.

Uudet paikalliset varhaiskasvatussuunnitelmat edellyttävät toiminnalta laaja-alaista osaamista, toimintakulttuurin kehittämistä ja lapsen oikeutta leikkiä, oivaltaa ja olla osallinen. Päämäärät eivät sinänsä ole uusia, mutta niihin etsitään uusia näkökulmia. Ajattelen, että taide voi yhä voimakkaammin olla lastentarhanopettajien työkalu.  Enkä puhu nyt soveltavasta tai osallistavasta taiteesta, vaan taiteesta laajasti ja erityisesti niistä mahdollisuuksista, joita varhaiskasvatukseen palkattu taiteilija voi avata tai, miten taiteilija-lastentarhanopettaja voisi käyttää taiteellista osaamistaan enemmän myös päiväkotityössään.

Taiteilijoidenkin työ on muutoksessa ja vapaan taiteilijatyön rinnalle on kehittymässä erilaisia vaihtoehtoja. Kyse ei ole vain reaktiosta yhteiskunnalliseen muutokseen ja työtilaisuuksiin, vaan tarve lähtee myös taiteilijoiden omasta kokemuksesta. Cuporen erikoistutkija Sari Karttunen puhuu laajentuvasta taiteilijuudesta ja hybriditaiteilijuudesta. Taiteilijat omaksuvat uusia taitoja, joilla parantavat mahdollisuuksiaan tehdä taiteellista työtä, tai etsiytyvät uudenlaisiin työtehtäviin, jotka tukevat taiteilijuutta. Näin taiteilijat ovat löytäneet tiensä myös päiväkoteihin. Taiteilijat haluavat käyttää osaamistaan monipuolisesti ja etsivät uusia väyliä taiteen toteuttamiseen. Samalla taiteilija tuo työyhteisön toimintaan uutta näkymää sekä ilahduttavaa että toisinaan myös ravistelevaa oivallusta.

Onnenkiven_taidevessa_kuvaKalleKolin

Porin Onnenkiven päiväkodissa kuvataiteilija Veijo Setälän ja lasten toteuttama taidevessa.

Paljon mediahuomiota sai pari vuotta sitten Vantaalla käynnistynyt Taikava-hanke, jossa varhaiskasvatukseen palkattiin kymmenen taidepedagogia. Taikava on hyvä esimerkki taiteen mahdollisuuksista päiväkodeissa ja niistä vaatimuksista, mitä taiteilijana toimiminen päiväkotiyhteisössä vaatii puolin ja toisin. Taikavassa taidepedagogien tehtävänä oli tuoda toimintaan uudenlaisia keinoja ja menetelmiä lasten kasvun, kehityksen ja oppimisen tueksi. Ajatuksena oli taiteen keinoin tarjota lapsille voimavaroja ja taidekeskeisiä ratkaisuja arjen tilanteisiin. Taidepedagogit eivät kaikki olleet taiteilijoita, mutta he käyttivät työssään taiteen menetelmiä. Toimintamalli on vakinaistettu syksyllä 2016 ja mallia on toteutettu myös Kirkkonummella ja Oulussa. Taikavassa mukana olleet taiteilijat ovat pitäneet hyvin puoliaan, jotta taiteilijatyön vaatimat edellytykset täyttyvät.

Voidakseen toimia päiväkodissa taiteilija tarvitsee toimivan vuorovaikutussuhteen lapsiin. Tämä ei onnistu, mikäli ryhmät ovat suuria tai osallistujat, saati koko ryhmän vaihtuvuus on suurta. Lapsilähtöinen taiteellinen työskentely edellyttää lasten kuuntelemista herkällä korvalla, eleitä ja hiljaisia signaaleja tunnistaen.  Taiteilijalta vaaditaan sensitiivisyyttä ja toimipaikalta ymmärrystä taideprosessin erilaisiin vaiheisiin. Parhaimmillaan näissä yhdistyy monialainen osaaminen laajemmin kiinnostaviksi taideprojekteiksi.

Varhaiskasvatuksen työyhteisöön palkattu taiteilija avaa lapselle ilmaisun mahdollisuuksia ja niissä toteutuu moni varhaiskasvatussuunnitelman tavoite. Luovan toiminnan kautta löydetään yksilön omaa kokemusta, kiinnostuksia ja persoonallista kasvua myönteisesti tukeva taiteellinen työskentelytapa, joka motivoi ajattelemaan asioiden perustaa, yhteyksiä ja merkitystä. Samalla voi syntyä taiteellisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti puhuttavia ja koskettavia tapahtumia, elämyksiä ja teoksia. Koska taiteilijan työ lähtee persoonasta, ovat päiväkotitaiteilijoiden toimintatavat ja tuotokset hyvin erilaisia. Toiminnan kiinnostavuus onkin erilaisuudessa ja lopputulosten ennakoimattomuudessa.

Porin lastenkulttuurikeskuksessa taiteilijat ovat pitkään tehneet yhteistyötä eri päiväkotien ja lastentarhaopettajien kanssa. Kuvataiteilija Veijo Setälän monivuotinen yhteistyö Onnenkiven päiväkodin kanssa on tehnyt päiväkodista kokonaistaideteoksen. Niin sisätiloissa kuin ulkona on lapsien ja taiteilijan yhdessä suunnittelemat ja toteuttamat teokset. Ensimmäinen ulkomaalaus on proosallisesti nimetty Julkiseksi teokseksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 Julkinen teos -seinämaalaus Onnenkiven päiväkoti, Pori

Kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutustaidot ja monilukutaito kehittyvät kuin itsestään taiteilijan kanssa työskennellessä. Monilukutaito tulee myös ymmärtää laajasti. Se ei ole vain digitaalisia taitoja, vaan taitoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Taiteella on tähän monia keinoja.  Onnenkiven päiväkodissa lapset ovat saaneet kokeilla osaamistaan niin teosten suunnittelussa kuin toteuttamisessa. Teokset eivät ole jääneet vain päiväkodin tilaan, sillä merkillisin yhteisteos on ollut liikkuva maalaus, jossa viitenä eri vuotena maalattiin taiteilijan Toyota Corolla ja sillä huristeltiin ympäri Suomea. Iltasanomat toi asian otsikkoihin kysymällä ”Pilaako kulttuuriväki hyvän käyttöauton” ja kysyi samalla gallupissaan ” Onko se taidetta, että lapset maalaavat auton?” No onko? Neljäkymmentä prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että on se taidetta.

kaikkiautot

Taideauto – katso ”Sykähdyttävä sydämellinen auto” -video klikkaamalla tästä!

Taiteilijalta työskentely työyhteisössä vaatii vuorovaikutustaitoja, organisointitaitoja ja kykyä tasapainottaa liian matalat toiveet ja utopiat. Toisinaan taiteilijalta toivotaan kaikkea; niin työyhteisön ilmapiirin parantamista kuin virkistävän ympäristön luomista – ja aivan liian usein minimaalisilla budjeteilla – toisinaan ammattitaiteilijan tehtävä supistuu valmiiksi suunnitellun teoksen materiaalien hankintaan.  Taiteilijan asettuminen päiväkotiin on pohdintojen paikka, tarvitaan yhteisen ymmärryksen muodostamia keskusteluita, jotta työyhteisön tarpeet ja taiteilijan omat päämäärät ja taidot kohtaavat.  Tämä kaikki vaatii työaikaa ja resursseja. Epävarmuuden, keskeneräisyyden ja kaaoksen sietokyky on keskeistä taiteilijan työssä niin itsenäisesti kuin työyhteisössä toimivalla.

Taiteilijan kanssa toteutuvassa lapsilähtöisessä työskentelyssä lapsen ilmaisu on harjaantumattoman tekijän traditiotietoisuuden ja kokeilevuuden yhdistelmää. Lapsi on tämän kaltaisessa työskentelytavassa aktiivinen toimija, ei vain toimintojen kohde. Hän osallistuu omana persoonanaan taiteelliseen työskentelyyn. Taiteilijan kyky viedä hapuileva kokemus ja tavoite yhteiseen ilmaisuun on voima, jota tarvitsemme tässä muuttuvien organisaatioiden ja suunnitelmien maailmassa.

Joka aamu Verneri käy varmistamassa, ettei taiteilija tänäänkään tule häiritsemään häntä taidejutuillaan.  Maalaus valmistuu ja taiteilija poistuu päiväkodista. Verneri huokaisee helpotuksesta.

Taide ei ole kaikkien juttu, mutta monen se on.

PÄIVI SETÄLÄ
Suomen lastenkulttuurikeskusten liiton puheenjohtaja

Porin lastenkulttuurikeskuksen johtaja, TaT

 

 

 

Varhaiskasvatusasiaa: 125 vuotta kohti varhaiskasvatuksen arvostusta

Elise Lujala, KT, kirjoittaa seuraavassa lastentarhanopettajan koulutuksen pitkästä historiasta ja siitä, miten se näkyy tämän päivän varhaiskasvatuksessa.

Suomen lastentarhanopettajakoulutuksen juhlavuonna on mielenkiintoista tarkastella koulutuksen kehityksen laajaa kaarta. Lastentarhatoiminnan alkuvaiheet liittyvät kiinteästi kansakoulujärjestelmämme käynnistymiseen ja kansakoulunopettajien koulutuksen aloittamiseen Jyväskylän seminaarissa 1860-luvulla. Uno Cygnaeuksen mielestä uuden koulujärjestelmän käynnistäminen tuli aloittaa pätevien opettajien kouluttamisesta. Harjoittelupaikkana toimi seminaarin mallikoulu, myös sen lastentarhaosastot, joiden opettajat olivat saaneet koulutuksensa lastentarhatyön syntysijoilla Keski-Euroopassa.

Koulujen alimmaksi asteeksi perustettujen lastentarhojen rinnalla alkoi Helsingissä vuonna 1888 kansanlastentarhatyö, jonka esikuvana oli Berliinissä sijaitsevan Pestalozzi-Fröbel Hausen toiminta. Siellä saivat koulutuksensa suomalaisen toiminnan uranuurtajat Hanna Rothman ja Elisabeth Alander. Heidän Sörnäisissä tekemänsä työn tunnetuksi tulemisen myötä haluttiin lastentarhoja perustaa myös eri puolille Suomea. Pätevien opettajien saamiseen liittyneet toiveet ja pyynnöt koulutuksen aloittamisesta osoitettiin Sörnäisten kansanlastentarhalle, jonka yhteydessä yksivuotinen koulutus aloitettiin vuonna 1892, juhlavuoden otsikon mukaisesti 125 vuotta sitten.

Alkuvuosina koulutus kehittyi varsin nopeasti, sillä jo neljän vuoden kuluttua nähtiin tarpeelliseksi pidentää koulutusaika kaksivuotiseksi. Pian myös kouluylihallitus kiinnitti huomiota kielikysymykseen ja kehotti aloittamaan ruotsinkielen rinnalla myös suomenkielistä opetusta. Näin vuodesta 1905 käynnistyi vuorovuosin suomenkielinen ja ruotsinkielinen kurssi. Näkyvän ilmiasun niin kansanlastentarhatyö kuin koulutuskin saivat vuonna 1908 Ebeneserkodin valmistumisen myötä, jolloin koulutuksen nimeksi tuli Lastentarhaseminaari Ebeneser.

Kouluhallituksen vastuu lastentarhatyöstä ja lastentarhanopettajien koulutuksesta selkiytyi vuonna 1918 tapahtuneen keskusviraston uudistuksen yhteydessä. Ohjaus siirtyi selkeästi kansanopetusosastolle, minkä seurauksena lastentarhatyö oli näyttävästi esillä yhtenä koulutoimen osana Helsingissä pidetyssä vuoden 1919 yleisessä kansakoulukokouksessa. Kokouksen jälkeen syntyi voimakasta julkista keskustelua kansakoulun ensimmäisten vuosien opetuksesta ja erityisesti opettajien koulutuksesta. Alkuopetuksen opettajien tyttökoulupohjaista koulutusta vaativat Lastentarhaseminaari Ebeneserin edustajat, kun taas kansakoulupohjaisen alakansakouluseminaarin johtaja Aukusti Salo puhui voimakkaasti johtamansa koulutuksen puolesta. Toisena vaihtoehtona hän esitti kyseisten koulutuksien yhdistämistä.

Alakoulua koskeva ratkaisu syntyi vuonna 1921 annetun oppivelvollisuuslain myötä. Kansakoulun ensimmäisten luokkien opettajien pätevyydeksi määriteltiin alakansakoulun opettajan tutkinto, jonka saattoi suorittaa Hämeenlinnassa toimineessa alakansakouluseminaarissa. Opettajakysymystä suurempi, lastentarhatyön kannalta kielteinen muutos oli vuonna 1924 tapahtunut kouluhallituksen lastensuojeluosaston lakkauttaminen ja sen toiminnan ohjauksen siirtäminen sosiaaliministeriöön. Samassa yhteydessä lastentarhatyö määriteltiin monista vastaväitteistä huolimatta lastensuojelutyöksi ja siirrettiin kouluhallituksen kansanopetusosaston alaisuudesta sosiaaliministeriön lastensuojelutoimiston alaisuuteen. Näin sekä lastentarhojen toiminta, että lastentarhanopettajien koulutus olivat jatkossa useiden vuosikymmenien ajan sosiaaliministeriön alaisena irrallaan kasvatus- ja opetustoimintaa ohjaavasta hallinnosta.

Sosiaaliministeriön alaisuudessa syntyi vuonna 1927 laki lastentarhojen valtionavusta. Siinä sivuttiin lastentarhanopettajakoulutusta määrittelemällä yhdeksi valtionavun saamisen ehdoksi kaksivuotinen lastentarhanopettajan koulutus. Kun muuta toiminnan sisältöön liittyvää lakisääteistä ohjeistoa ei ollut, voi sanoa koulutuksien antamien arvojen ja kehittämistavoitteiden ohjanneen lastentarhatyön sisältöä aina päivähoitolain voimaantuloon, 1970-luvulle asti.

Sotien jälkeen, 1940-luvun lopulla, oli voimakkaita paineita lastentarhatoiminnan laajentamiseen ja opettajien koulutusmäärien kasvattamiseen. Ensimmäinen Helsingin ulkopuolelle suuntautunut ratkaisu oli Ebeneserseminaarin Jyväskylän alaosaston perustaminen vuonna 1947. Sen alkuvuosina esitettiin ylioppilaspohjaisen koulutuksen toteuttamista korkeakoulun alaisena ja tutkimuslastentarhan perustamista, mutta ylläpitäjän vaihtaminen ei toteutunut.  Kun Ebeneser-Säätiö päätti luopua alaosaston ylläpidosta, otettiin paikallisesti vastuuta koulutuksen jatkumisesta, ja vuodesta 1965 Jyväskylän lastentarhaseminaari toimi yksityisenä kannatusyhdistyksen ylläpitämänä koulutuslaitoksena.

1950-luvulla syntyi uusia alueellisia koulutustavoitteita, joissa toivottiin painokkaasti valtiovallan vastuunottoa uuden koulutuksen perustamisessa. Lähtökohtina olivat silloisen yhteiskunnan työllisyysolosuhteet ja lapsiperheiden kaipaama tuki. Tampereella koulutuksen aloittamista painotettiin paikallisen naisvaltaisen työvoiman tarpeen edellyttämällä lasten hoitopaikkojen lisäämisellä. Valtion ylläpitämän koulutuksen aloittamista vaadittiin useissa eduskunta-aloitteissa, jotka eivät kuitenkaan johtaneet myönteisiin päätöksiin. Lopulta Tampereella päädyttiin koulutusta ylläpitävän säätiön perustamiseen ja lastentarhanopettajien koulutus aloitettiin vuonna 1955.

Pietarsaaren koulutuksen aloittaminen oli yhteydessä Ebeneserin ruotsinkielisten kurssien lakkauttamiseen. Eduskunta-aloitteen valtion ylläpitämän koulutuksen saamisesta tekivät 1950-luvun puolivälissä kaikki ruotsinkieliset kansanedustajat yli puoluerajojen. Nytkään päätökseksi ei syntynyt valtion ylläpitämää koulutusta, joten vuonna 1958 alkaneen koulutuksen ylläpitäjäksi tuli yksityinen kannatusyhdistys. Oulussa lastentarhanopettajien koulutushanke syntyi 1960-luvun puolivälissä, ja tietoisena valtiovallan aikaisemmista päätöksistä edettiin määrätietoisesti kohti yksityisen kannatusyhdistyksen ylläpitämää koulutusta. Sosiaaliministeriön vastustava suhtautuminen ilmeni 1968 alkaneen koulutuksen kohdalla päätettäessä miesten koulutuksen aloittamisesta ja korkeakoulutasoisten opintojen liittämisestä jo ensimmäisten opiskelijoiden opetussuunnitelmaan.

 Kaikkien viiden lastentarhaseminaarin valtiollistamiseen kohdistuva yhteistyö käynnistyi 1960-luvun lopulla. Tällöin perustetun neuvottelukunnan työskentely aloitettiin 1968 perustetun sosiaalihallituksen kanssa ja ratkaisun läpivientiä jatkettiin vuonna 1972 ohjaavaksi viranomaiseksi tulleen kouluhallituksen alaisena. Kun koulutus tällöin myös erkani lastentarhatyön hallinnonalasta, ennätti lastentarhanopettajien tehtävänkuva jo seuraavana vuonna laajentua huomattavasti uuden vuonna 1973 voimaan astuneen päivähoitolain myötä. Valtiollistamiseen johtaneet ratkaisut toteutuivat vuonna 1977, ja samalla kaikkien lastentarhaseminaarien nimet muuttuivat opistoiksi. Vuosina 1973–1975 oli saatu kokeiluluontoisiksi nimettyjä korkeakoulujen yhteydessä toimineita määräaikaisia koulutuksia, ULO-koulutuksia, jotka olivat oman yliopistonsa itsemääräämisoikeuden alaisia. Koulutuksien yhteistyö toimi nyt lähinnä vapaamuotoisen ja -ehtoisen yhteistoiminnan turvin. Laajasti määritelty yhteinen tavoite oli kuitenkin kaikkien koulutuksien vakinaistuminen ja siirtyminen yliopistoihin, muun opettajankoulutuksen yhteyteen. Yliopistokoulutukseksi siirtyminen toteutui viimein 1.8.1995, jolloin saatiin myös selkeät edellytykset varhaiskasvatustyön, koulutuksen ja tutkimuksen toteutumiselle.

Nyt, koulutuksen juhlavuotena, on syytä iloita varhaiskasvatuksen kohdalla saavutetuista ratkaisuista ja tulevista kehittämismahdollisuuksista niin satavuotiaan Suomen kuin kansainvälistenkin edellytysten osalta. Toisaalta on myös syytä arvostaa niiden yksityisten koulutuksien ylläpitäjien toimintaa, jotka valtiovallan takaamaa vakaata asemaa toivoen olivat pitkään olleet valmiita vastaamaan niin koulutuksen sisällöstä kuin sen taloudellisista edellytyksistä. Kaksi kolmasosaa 125 vuodesta oli huomattava ajanjakso.

Mielihyvin voi myös todeta, että lastentarhatyön lähtökohtien kaksijakoisuus on poistunut. Uno Cygnaeuksen 150 vuoden takainen hahmotelma maamme laaja-alaisesta kansanopetusjärjestelmästä on nyt toteutumassa, kun julkinen varhaiskasvatus on saanut painoarvoa osana kasvatus- ja opetustoimea. Vain Cygnaeuksen näkemys vanhemman tehtävään valmentamisesta puuttuu, kun ”lastenhoidon opetus sekä lastentarhassa ja lastenseimessä tapahtuva harjoittelu” eivät kuulu koulun yläluokkien opetusohjelmaan. Huomiotta ei voine edelleenkään jättää lastentarhanopettajien koulutuksen perinteessä painottuneita lapsien yksilöllistä tuntemista, luonnon merkityksen arvostamista ja oppimiseen liittyvää lapsen elinpiiriin kuuluvien aihekokonaisuuksien laaja-alaista käsittelyä.

Eduskunnalle aikanaan osoitettujen koulutusaloitteiden saamat kielteiset päätökset johtavat pohtimaan tuon ajankohdan varhaislapsuuteen kohdistuvaa jopa vähättelevää arvostusta. Yksittäiset päättäjät saattoivat silti olla voimakkaita, kuten ministeri Tyyne Leivo-Larsson, joka suostui puoltamaan Pietarsaaren seminaarin perustamista vain, jos koulutus sijoitettaisiin Pohjanmaalle. Viiden lastentarhaseminaari- ja opistokoulutuksen lisäksi väliaikaiset ULO-koulutukset aloitettiin Joensuussa, Jyväskylässä, Kajaanissa, Raumalla, Savonlinnassa ja Turussa. Yhtään koulutusta ei kuitenkaan perustettu vakinaisesti ylläpidetyksi valtion oppilaitokseksi tai koulutukseksi.

Jälleen on huomattava puute pätevän koulutuksen saaneista lastentarhanopettajan virkaan tulijoista. Kun koulutuksesta vastaavat nyt yliopistot, on syytä uskoa tutkimuspohjaisen koulutuksen johtavan riittävän määrällisen kasvun rinnalla pedagogisiin perusteisiin vankasti nojaavan varhaiskasvatuksen jatkuvaan kehittymiseen.

Elise Lujala, KT

Juhlapuhe 125-vuotiaalle lastentarhanopettajan koulutukselle

Helsingin yliopiston Kasvatustieteellisen tiedekunnan dekaani Patrik Scheininin puhe lastentarhanopettajan koulutuksen 125-vuotisjuhlaseminaarissa 20.10.2017 Helsingin yliopistossa.

2

Rouva ministeri, arvoisat kuulijat, rakkaat varhaiskasvatuksen ystävät!

On erityisen oikein ja paikallaan, että tämä juhla on tänään täällä. 125 vuodessa suomalainen lastentarhanopettajien koulutus on kulkenut pitkän matkan. Matka yliopistoon on johtanut yliopistoon, jota tämä sali erinomaisesti edustaa.

Yliopiston opetukseen kuuluu se, että opetettavaa asiaa tutkitaan, alan opetusta tutkitaan ja opiskelijat kasvavat osaksi elävää tiedeyhteisöä osallistumalla tutkimukseen. Näin syntyy uutta tietoa ja uusia osaajia, jotka kykenevät muuttamaan omaa ajatteluaan ja maailmaa.

Och idag sjunger vi barnträdgårdslärarnas lovsång på två språk. Med undervisningsministeriets hjälp och starkt stöd av fantastiska donatorer, som förstått var samhällets grundläggande arbete görs, har vi nu också en svenskspråkig barnträdgårdslärarutbildning. De första grupperna har redan blivit färdiga och tagits emot med öppna armar i arbetslivet.

Detta är viktigt. Om vi vill ha ett fungerande tvåspråkigt utbildningssystem, måste vi se till att systemet fungerar väl på alla nivåer, från dessa våra minsta till universiteten och samhället.

Voimme iloita monesta asiasta tänään. Lastentarhanopettajakoulutukseen on paljon hyviä hakijoita. Heistä kasvaa osaavia, ihastuttavia ihmisiä ja opettajia jotka huolehtivat ja kasvattavat, sytyttävät tiedonjanon ja löytävät tiensä ihmisen sydämeen. Heillä on paljon annettavaa: varhaisina vuosina virinneet valmiudet ja suhtautumistavat silottavat koulutietä ja auttavat elämän eri vaiheissa. Varhaiskasvatus on ”the Great Equalizer”. Yhteiskunnallisen erilaistumiskehityksen parhaita vastalääkkeitä on varmistaa, että kouluun tulevilla on tarvittavat perusvalmiudet ja työtavat kotitaustastaan riippumatta. Vain näin saadaan parhaalla mahdollisella tavalla koko nuoren sukupolven osaamispotentiaali kukkimaan ja kantamaan hedelmää. Tästä on kiittäminen varhaiskasvatuksen väkeä niin täällä kuin kentällä.

Voimme iloita myös siitä, että varhaiskasvatuksen yliopistollisiin tehtäviin on paljon hyviä hakijoita. Ja siitä, että alan tutkimus kukoistaa ennennäkemättömällä tavalla. Vahva tutkimus houkuttelee uusia tutkijaopettajia, syntyy yhteistyötä – ja tuloksena on julkaisuja, uusia tohtoreita ja tutkimusrahoitusta.

Eräs median kestokeskustelu koskee varhaiskasvatuksen efektiä: Esimerkiksi PISA-aineistolla tarkastellen, yhdeksän kouluvuoden jälkeenkin, näkyy edelleen järeä varhaiskasvatuksen vaikutus. Ei ole ainoakaan osallistuneista kymmenistä maista, joka olisi kehittänyt varhaiskasvatusjärjestelmän, jonka vaikutukset olisivat kielteisiä! Pääsääntö on, että mitä pidempään ollaan varhaiskasvatuksen parissa, sen parempia ovat osaamistulokset. Efekti on useimmissa maissa suuri. Suomessa varhaiskasvatuksen vaikutus oli 2000-luvun alkupuolella pieni, mutta on nykyisin, 2012 mennessä, kasvanut suurimpien joukkoon. Tämän tarkoittaa käytännössä, että on syytä huolehtia siitä, että kaikilla lapsilla on mahdollisuus osallistua laadukkaaseen varhaiskasvatukseen. Se tarkoittaa myös sitä, että kaikissa lastentarhoissa on oltava lastentarhanopettajakoulutuksen saaneita opettajia riittävästi. Ehdotan myös vakavasti sitä, että lastentarhanopettajankoulutus olisi jatkossa maisteritasoista. Tämä lisäisi edelleen alan vetovoimaa, kuten luokanopettajankoulutuksen riemukulku on osoittanut. Ja se voisi ratkaisevasti vaikuttaa myös lastentarhanopettajien palkkakehitykseen. Tälläkin on merkitystä, kun pyrimme varmistamaan että osaavat opettajat sijoittuvat koulutustaan vastaaviin tehtäviin – ja myös pysyvät niissä.

Isoisänä haluan lopuksi sanoa kiitokseni teille kaikille, joiden elämäntyötä, uraa ja vaikutusta näiden pienimpien ihmisten elämään – ja sen kautta maamme ja maailmamme tulevaisuuteen – me tänään juhlimme. Tiedän, että työnne on täynnänsä rakkauden tekoja. Sen suurempaa lahjaa ei voi ihminen toiselle antaa. Sen suurempia sankareita ei ole olemassakaan. Kiitos!

Eino Leinon sanoin:

Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.

”Pienet lapset tarvitsevat parhaat opettajat”

20171020_095727

Lämmin kiitos kaikille 20.10.2017 juhlaseminaariin osallistuneille! Seminaari oli täynnä toinen toistaan kiinnostavampia puheenvuoroja varhaiskasvatuksen teemoista ja kaikissa tultiin siihen lopputulokseen, että lastentarhanopettajat tekevät tärkeää työtä.

Lue Lastentarha-lehden tiivistelmä seminaarista klikkaamalla tästä!

Seuraavassa professori Lasse Lipposen (Helsingin yliopisto) päätössanat seminaarissa.

Arvoisa juhlaväki,

Ei liene epäselvyyttä siitä, että pienet lapset ansaitsevat ja tarvitset parhaat opettajat. Tutkimukseen perustuen tiedämme, että kaikki keskeiset kehitykselliset muutokset tapahtuvat ennen kouluikää, oppimispotentiaali varhaislapsuudessa on valtava, ja lastentarhanopettajan taidot heijastuvat myös lapsen myöhempään osaamiseen. Lapsuudella on myös itseisarvo. Se on elämistä ja merkitysten rakentamista vertaisten kanssa tässä ja nyt. Lapsuus ei ole vain valmistautumista tulevaan. Tiedämme myös, että syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä varhaiskasvatukseen sijoitettu dollari tuottaa paremmin kuin jos se sijoitetaan kouluun tai työelämään. Nobelisti ja ekonomisti James Heckmanin mukaan yksi varhaiskasvatukseen sijoitettu dollari tuottaa seitsemän dollaria takaisin.

Nämä ekonomisti Heckmanin laskemat selittävät omalta osaltaan kasvavan kiinnostuksen ja innostuksen investoida varhaiskasvatukseen. Eritysesti päättäjät ja poliitikot (varsinkin globaalilla tasolla), ovat ihastuneet Heckmanin  laskelmiin (voisi jopa sanoa että heidät on vallanut ‘heckmanisaatio’).

Kun rahaa sijoitetaan johonkin, sijoitukselle pitää myös saada tuottoa.

OECD (Euroopan taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö, huom siis taloudellisen!) aloittaa vuonna 2018 5 -vuotiaiden testaamisen (ns. Baby Pisa eli International Early Learning and Child Well-being Study), tarkoituksena tietenkin laajentaa testaamista jatkossa. Onhan varmistettava, että sijoitetulle rahalle saadaan maksimaalinen tuotto. Periaatteena näyttää olevan, että se mikä on tuottavaa on haluttavaa ja mikä on haluttavaa on se mikä lisää taloudellista kasvua. Tämä olisi tietysti jo pientenkin lasten hyvä ymmärtää!

Kun ekonomit puhuvat varhaiskasvatuksesta, he eivät puhu arvoista, eivät sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta, moraalista, kohtaamisista, hoivasta, empatiasta tai myötätunnosta. Sitä puhetta ei kiinnosta varhaiskasvatuksen perimmäinen merkitys, ei lapsikäsitys tai se, mitä on hyvä lapsuus. Ja kun Maailmanpankki korostaa leikin tärkeyttä lapsuudessa, se tekee sen koska leikki kehittää niitä taitoja joita lapset tarvitsevat tulevaisuuden työntekijöinä.

Pienet lapset tarvitsevat parhaat opettajat. He tarvitsevat opettajia, jotka puolustavat heidän oikeuttaan olla lapsi eikä sijoitukseen perustuva tuotto-odotus. Kysymys sinulle varhaiskasvatuksen ammattilainen: Milloin me, varhaiskasvatuksen yhteisö, annoimme ekonomisteille luvan kertoa ja määritellä mitä varhaiskasvatus on ja miten sitä tulisi järjestää? Hyvät kollegat, on aika ottaa takaisin se, mikä meille, varhaiskasvatuksen yhteisölle kuuluu!

Lasse Lipponen, professori, Helsingin yliopisto

Varhaiskasvatusasiaa: Pedagogisesti vahva varhaiskasvatus ja lastentarhanopettajan rooli

Vielä ennen huomista (20.10.2017) lastentarhanopettajan koulutuksen juhlaseminaaria (klikkaa tästä) ääneen pääsee Helsingin yliopiston yliopistonlehtori Elina Fonsén, aiheenaan pedagoginen johtajuus.

Lastentarhanopettajan työn pedagoginen vahvuus on voimakkaasti esillä tämän hetken keskusteluissa. Monet viimeaikaiset uudistukset tukevat tätä prosessia. Varhaiskasvatuslain ensimmäinen vaihe vahvisti varhaiskasvatuksen pedagogista painotusta ja teki Vasusta velvoittavan. Toisaalta 2016 tulleet lisäykset ryhmäkoon kasvattamisesta ja subjektiivisen oikeuden rajaamisesta löivät kapuloita rattaisiin, kuten VakaVai –hankkeen tulokset osoittavat. Kuitenkin kaiken kaikkiaan pedagogiikkapainotuksen lisääntyminen varhaiskasvatuksessa on vahvistanut lastentarhanopettajan roolia. Vasuteksti toteaa yksiselitteisesti, että kokonaisvastuu lapsiryhmän toiminnan suunnittelusta, toiminnan suunnitelmallisuuden ja tavoitteellisuuden toteutumisesta sekä toiminnan arvioinnista ja kehittämisestä on lastentarhanopettajalla. Kokonaisvastuu ei tarkoita kuitenkaan sitä, että lastentarhanopettaja toimisi jotenkin yksin vaan vasuteksti jatkaa: Lastentarhanopettajat, lastenhoitajat ja muu varhaiskasvatuksen henkilöstö suunnittelevat ja toteuttavat toimintaa yhdessä. (Vasu 2016, 17.)

Pedagoginen johtajuus on varhaiskasvatuksen perustehtävän laadusta vastaamista ja sen kehittämistä. Se ei ole ainoastaan johtajan toimenkuvaan sidottu tehtävä. Pedagoginen johtajuus asettuu jaetun johtajuuden hengessä niin yksikön johtajan kuin koko henkilöstön vastuulle, jossa kukin ammattiryhmä kantaa johtajuutta oman ammattiroolinsa mukaisessa laajuudessa. Lastentarhanopettajalla vastuu asettuu tiimin luotsaamisen tasolle, kuitenkin kunnioittaen lastenhoitajien osaamista moniammatillisen tiimin jäseninä. Jokainen ammattiryhmä on tärkeä, ja jokaisen ydinosaamista tarvitaan varhaiskasvatuksen vaativalla kentällä. Tiekartta selvityksen mukaan voimme olla ylpeästi kukin ammattiryhmä oman ydinosaamisemme edustajia: opettajia, sosionomeja ja lähihoitajia. Harmillisesti tätä varhaiskasvatuksen tulevaisuusselvitystä kuitenkin luetaan kuin ”piru raamattua” huomioimatta sen perimmäistä tarkoitusta: Pitkällä aikavälillä varhaiskasvatuksen laadun nostaminen muuttamalla koulutuspoliittista suuntaa lisäämään pedagogisen opettajakoulutuksen saaneen henkilöstön osuutta. Tämä kun on ainoa keino pitää varhaiskasvatuksen pedagogiikka vahvana.

Uusi vasu edellyttää toimintakulttuurin arviointia ja johtamista. Toimintakulttuuri rakentuu vakiintuneista tavoista toimia niiden perusolettamusten varassa, joita toimijoilla varhaiskasvatuksesta on. Näiden ”talon tavoiksi” muodostuneiden perusolettamuksien tunnistaminen ja kehittämistoimien käynnistäminen tarpeen vaatiessa, vaatii jaetun pedagogisen johtajuuden keinoja. Pedagogiikan johtamisen yksi perusedellytys on tutkimusperustainen tietämys laadukkaan pedagogiikan edellytyksistä. Yliopistollinen varhaiskasvatuksen koulutus tuottaa juurikin sitä. Hyvänä lisänä näkisin päiväkodinjohtajan koulutuksen määrittämisen varhaiskasvatuksen maisterin tutkinnoksi, jossa painopiste olisi pedagogisessa johtajuudessa.

Hyvää lastentarhanopettajien koulutuksen 125 vuotisjuhlaa!

Yliopistonlehtori Elina Fonsén, Helsingin yliopisto

 

Varhaiskasvatusasiaa: Tiekartta turvaa päiväkotien moniammatillisuuden

 

Yliopistot ottavat kantaa Varhaiskasvatuksen kehittämisen tiekartan esityksiin. Seuraavalla kannanotollaan yliopistot tukevat tiekartan esityksiä.

Varhaiskasvatuksen kehittämisen tiekartta vuosille 2017–2030 tähtää varhaiskasvatuksen laadun parantamiseen. Tiekartan esitykset on perusteltu Varhaiskasvatuslain ja lakiin pohjautuvan normiasiakirjan Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet 2016 asettamilla velvoitteilla. Varhaiskasvatusjärjestelmän käännekohdassa linjaukset ovat työväline päättäjille ja virkamiehille, jotka soveltavat päätöksiä käytäntöön. Tiekartan esitykset ovat maltillisia ja niiden mukaan toimittaessa kaikki päiväkodeissa työskentelevät säilyttävät työpaikkansa. Tiekartta näyttää suuntaa tuleville koulutuspoliittisille ratkaisuille ja henkilöstöä koskeville linjauksille, mutta käytännössä muutokset näkyvät hitaasti.

Tiekartta turvaa päiväkotien moniammatillisuuden. Myös tulevaisuudessa päiväkodeissa työskentelee eri koulutustaustaisia työntekijöitä. Tiekartan mukaisesti päiväkotien henkilöstö tulisi koostumaan varhaiskasvatuksen opettajista (lastentarhanopettajista), joiden osuus henkilöstöstä olisi vähintään 40 %. Lisäksi päiväkodeissa tulee olla varhaiskasvatuksen sosionomeja ja lastenhoitajia, joiden osuus olisi korkeintaan 60 %. Korjausliike on välttämätön tilanteessa, jossa päiväkotien henkilöstörakenne on voimakkaasti yksipuolistunut enemmistön edustaessa tällä hetkellä sosiaali- ja terveysalan ammatteja. Tiekartta antaa välineet henkilöstörakenteen tervehdyttämiseen pitkällä aikavälillä, se ei vie keneltäkään työpaikkaa. Tiekartta antaa eri ammattiryhmille oikeuden omaan ammattinimikkeeseen – siihen, mihin kukin on tähdännyt hakeutuessaan opiskelemaan. Moniammatillisuus tarkoittaa myös sitä, ettei kenenkään tarvitse piilotella ammatillista taustaansa.

Lastentarhanopettajien määrän aleneminen päiväkodeissa johtuu siitä, että lastentarhanopettajia on koulutettu liian vähän. Lastentarhanopettajien koulutustarvetta ei selvitetty samaan tapaan kuin muiden opettajaryhmien toimialan kuuluessa aiemmin sosiaalihallinnon alaisuuteen. Valtiovalta on puuttunut tilanteeseen 2010-luvulla lisäämällä rahoitusta yliopistoille lastentarhanopettajien kouluttamista varten. Yliopistot ovat tarttuneet mahdollisuuteen ja ovat jo nostaneet koulutusmääriä. Lastentarhanopettajakoulutukseen sijoittaminen kannattaa, sillä lastentarhanopettajakoulutuksesta valmistuneet ovat tutkitusti ammattiinsa sitoutuneempia kuin lastentarhanopettajan tehtävissä työskentelevät sosionomit.

Yliopistoissa lastentarhan- ja luokanopettajilla on yhteisiä opintoja esimerkiksi esi- ja alkuopetuksessa. Näin eri opettajaryhmät oppivat tekemään yhteistyötä jo opiskeluaikana ja edellytykset jatkumon luomiselle varhaiskasvatuksesta perusopetukseen rakentuvat luontevasti. Myös varhaiskasvatuksen erityisopettajan koulutus rakentuu yliopistollisen opettajankoulutuksen perustalle. Opettajankoulutus on suomalaisen koulutusjärjestelmän laadun tae ja varhaiskasvatus on virallisesti osa kasvatus- ja koulutusjärjestelmää. Tiekartan esitykset ovat turvallinen reitti varhaiskasvatuksen parempaan tulevaisuuteen, lasten ja heidän perheidensä hyväksi.

Helsingissä 27.9.2017

Jarmo Kinos, professori, (varhaiskasvatus) Turun yliopisto
Kristiina Kumpulainen, professori, kasvatustiede (erityisesti esi- ja alkuopetus), varadekaani, Helsingin yliopisto
Alisa Alijoki, yliopistonlehtori
Annu Brotherus, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Elina Fonsén, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Ann-Christin Furu, universitetslektor Helsingfors universitet
Marjatta Kalliala, dosentti Helsingin yliopisto
Jonna Kangas, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Arniika Kuusisto, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Marina Lundqvist, universitetslektor Helsingfors universitet
Jan-Erik Mansikka, universitetslektor Helsingfors universitet
Marita Neitola, yliopistonlehtori Turun yliopisto
Eeva-Leena Onnismaa, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Heini Paavola, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Saila Poulter, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Jyrki Reunamo, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Inkeri Ruokonen, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Nina Sajaniemi, yliopistonlehtori Helsingin yliopisto
Leena Turja, yliopistonlehtori Jyväskylän yliopisto

Varhaiskasvatusasiaa: Varhaiskasvatuksen tulevaisuus

seminaari1

 

Keskiviikkona 29.9.2017 järjestivät Opetus- ja kulttuuriministeriö, varhaiskasvatuksen neuvottelukunta sekä Jyväskylän yliopisto, Tampereen yliopisto ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen yhteinen CHILDCARE-tutkimuskonsortio Varhaiskasvatuksen tulevaisuus –seminaarin Helsingissä Säätytalolla.

Seminaarin avaussanat lausui opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen. Hän iloitsi siitä, että vihdoin koulutuksellisen jatkumon ajatellaan alkavan jo varhaiskasvatuksesta. Grahn-Laasonen vetosi tutkimuksiin, joiden mukaan laadukas varhaiskasvatus tasoittaa lasten välisiä eroja ja tuottaa vaikutuksia, jollaisia ei voi saada aikaan myöhemmin.

Mitä tulee varhaiskasvatuksen laatuun, sen luo Grahn-Laasosenkin mukaan nimenomaan osaava henkilöstö. Tästä syystä päätös yliopistollisen lastentarhanopettajan koulutuksen aloituspaikkojen lisääminen tuhannella uudella opettajalla on erityisen hienoa. Grahn-Laasonen esitti myös, että kaiken päätöksenteon tulisi perustua tutkittuun tietoon.

”Varhaiskasvatusta lopultakin arvostetaan”, hän totesi puheensa päätteeksi.

seminaari2

Varhaiskasvatuksen selvityshenkilöt professori Kirsti Karila (Tampereen yliopisto), tutkimusjohtaja Tuomas Kosonen (Palkansaajien tutkimuslaitos) ja varhaiskasvatusjohtaja Satu Järvenkallas (Helsingin kaupunki) esittelivät tiiviisti Varhaiskasvatuksen tiekartan (blogissa kirjoitettu aiheesta aikaisemmin, klikkaa tästä). Esittelyssä käytiin läpi Tiekartan keskeisimmät osa-alueet, joista henkilöstön koulutuksen merkitys oli yksi. Hallinnonalamuutoksen, varhaiskasvatuslain ja varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden velvoittavuuden ja lisääntyneiden pedagogisten osaamisvaatimusten myötä on perusteltua, että henkilöstörakennetta muutettaisiin siten, että korkea-asteen suorittaneet muodostaisivat enemmistön. Näin ollen korkea-asteen suorittaneiden (varhaiskasvatuksen opettajat ja sosionomit) vastuut olisivat suuremmat kuin toisen asteen koulutuksen suorittaneilla (varhaiskasvatuksen lastenhoitajat).

Seminaarin lopussa Mannerheimin Lastensuojeluliiton johtava asiantuntija Esa Iivonen kiteytti sen, mihin keskustelu tulisi seuraavaksi suunnata – meidän tulisi keskustella varhaiskasvatuksen sisällöistä enemmän. Hän vertasi osuvasti peruskouluun: emme me käy julkista keskustelua siitä, että ”lasten on hyvä käydä koulua”, vaan aiheet ovat paljon syvemmällä koulun ja opetuksen sisällöissä.

Seminaarin videotallenne tulee myöhemmin katsottavaksi OKM:n sivuille.