Terveisiä päiväkodista: Pedagogina päiväkodin pienimpien ryhmässä

Terveisiä päiväkodista -sarjassa päästään kurkistamaan lastentarhanopettajan työhön varhaiskasvatuksen kentällä. Hanna Lindberg kirjoittaa seuraavaksi alle 3-vuotiaiden lasten parissa työskentelystä pro gradu -tutkielmansa kautta.

Kirjoittajasta: Hanna Lindberg, 30 vuotta. Toimin neljättä vuotta alle kolmivuotiaiden lasten opettajana kotikunnassani Valkeakoskella. Kasvatustieteen kandidaatiksi valmistumisen jälkeen olen hiljalleen suorittanut kasvatuksen ja yhteiskunnan tutkimuksen maisteriopintoja Tampereen yliopistossa, nelilapsisen perheen ja lastentarhanopettajan työn ohella. Viime syksynä sain valmiiksi graduni alle kolmivuotiaiden pedagogiikasta. Tutkimus on luettavissa osoitteessa: http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201612192869

Aihetta jo vuosia pyöritelleenä, tuntuu haastavalta tiivistää jotakin oleellista blogikirjoituksen muotoon, mutta valitsin kirjoituksen jäsentämiseksi kolme keskeistä, kentän keskusteluissa ongelmalliseksi havaittua alle 3-vuotiaiden pedagogiikkaa kuvaavaa väittämää tai kysymystä, erityisesti uuden vasun näkökulmasta. Ensin voisin kuitenkin todeta, että tämän blogikirjoituksen tarkoituksena ei ole ottaa kantaa siihen kysymykseen, tarvitseeko lapsi kodin ulkopuolista kasvatusta alle 3-vuotiaana. Omaa ammattiani arvostavana totean kuitenkin, että varhaiskasvattajat eivät saa vetää mattoa omien jalkojensa alta sanomalla, että päiväkoti ei ole hyvä paikka alle 3-vuotiaille. Päiväkoti voi parhaimmillaan olla erittäin hyvä paikka ihan pienellekin lapselle!

Se epävarmuus, mikä liittyy alle kolmivuotiaiden kodin ulkopuolisen kasvatuksen tarpeellisuuteen, on nähtävissä eräällä tavalla myös koko varhaiskasvatustyössä. Usein tietoa ja materiaalia etsiessä löytää vain yli 3-vuotiaiden kanssa sovellettavaa kirjallisuutta. Alle 3-vuotiaat lapset ovat neljännes koko varhaiskasvatuksen lapsimäärästä, mutta tutkimuksia alle kolmivuotiaiden varhaiskasvatuksesta on vain kourallinen verrattuna yli 3-vuotiaisiin ja esiopetusikäisiin. Silti pedagogiikan vaatimus on yhtä pitävä! Erityisesti näistä syistä halusin tehdä tutkimusta (hiljaisesta) tiedosta, jota kentällä jo on. Halusin gradussani kirjoittaa auki sen, millaisena pedagogiikka näyttäytyy pienimpien lasten opettajien puheessa. Samalla tavoitteenani oli myös luoda käytännön työkalu erityisesti heille, jotka vielä kaipaavat vahvistusta omaan pedagogiseen ajatteluun alle 3-vuotiaiden ryhmissä.

Lasten osallisuutta on vaikeaa toteuttaa alle 3-vuotiaiden ryhmässä?

Ei ole, mutta ymmärrän miksi asia koetaan haastavana. Lasten osallisuudella tarkoitetaan usein sitä, että lasten ääni halutaan saada kuuluviin toiminnan suunnittelun, lasten itseään koskevien päätöksien ja arkisten spontaanien tilanteiden näkökulmasta. Lapsen ääneen kuulemisen menetelmiksi ehdotetaan mm. lasten haastattelemista ja kertomista piirrosten kautta. Alle 3-vuotiaiden kanssa työskentelevä arvaa nopeasti, miten lasten haastattelu ryhmässä käytännössä menisi:

Opettaja: ”Mitä te haluaisitte täällä päiväkodissa tehdä?”
Lapsi 1: ”Mä haluun leikkiä öööö… mä haluun leikkiä pihalla!”
Lapsi 2: ”Mäkin haluan leikkiä pihalla.”
Lapsi 3: ”Leikkiä pihalla.”
Lapsi 4: ”Äiti hakee…”

Jollekin pedagoginen ratkaisu saattaa olla lähteä toteuttamaan tätä lasten yksimieliseltä kuulostavaa toivetta, mutta on olemassa myös muita keinoja selvittää lasten mielenkiinnon kohteita. Alle 3-vuotiaiden varhaiskasvatuksessa korostuu kasvattajan taito tunnistaa lasten sanattomia aloitteita sekä tulkita lasten mielenkiinnon kohteita lasten tunnetilojen, eleiden ja kehonkielen kautta. Mitä tämä taito käytännössä tarkoittaa osallisuutta tukevana pedagogisena menetelmänä? Otetaan esimerkiksi jumppahetki:

Opettaja vetää jumppaa neljälle n. 2-vuotiaalle lapselle. Jumpan tavoitteena on harjoitella perusmotorisia taitoja mm. kävelyä ja juoksua erilaisilla alustoilla, mutta opettaja on arjessa huomannut myös, että tämän pienryhmän lapsista vielä kukaan ei hyppää tasajalkaa. Tästä syystä jumpalle otetaan välineiksi myös matalia penkkejä. Opettajalla on jumpalle siis karkea suunnitelma, jota hän lähtee työstämään lasten osallisuutta jumpalla hyödyntäen. Jumppa aloitetaan tutulla aloitusrutiinilla ja välineet otetaan esille. Lapset saavat rauhassa tutustua uusiin välineisiin ja opettaja mallittaa itse välineiden käyttöä. Penkiltä hyppääminen ei näytä kiinnostavan lapsia. Opettaja ei lähde väkisin hypyttämään lapsia. Vahvaa kuvitteluleikin vaihetta elävät lapset keksivät kuitenkin patjojen olevan uima-altaita ja opettaja tunnistaa lasten kuvitteluleikin myötä kasvaneen motivaation. Opettaja ehdottaa, että penkit olisivat laitureita, joilta veteen voisi hypätä. Lapset innostuvat. Opettaja sanoittaa lasten iloa: ”Kyllä te keksitte kivan leikin. Onpa tämä hauskaa! Haluatteko leikkiä lisää tätä?” Lapset saavat kokemuksen siitä, että heidän iloonsa vastataan ja he ovat saaneet vaikuttaa omaan toimintaansa. Lapset eläytyvät leikkiin niin, että päättävät riisua vaatteensa uimaan mennessään. Taitava pedagogi ymmärtää, että riisumista ei ole syytä kieltää vaan juuri nyt on loistava hetki harjoitella myös omatoimisuustaitoja, sillä motiivi kumpusi lasten omasta aloitteesta. Hauskaa laiturileikkiä ei jätetä vain jumpalle, vaan leikki viedään ryhmään, jossa lapset tartuttavat innollaan leikin sisällöt myös ryhmän nuorempiin lapsiin.

Osallisuus pienillä lapsilla tarkoittaa kaikkein arkisimmillaan kuitenkin myös sitä, että lapsi saa kokemuksen siitä, että hän saa tulla syliin kun haluaa, hänen ilostaan ilahdutaan ja surussa lohdutetaan. Osallisuutta on myös lasten tasavertainen kohtelu ja toimiminen pienissä ryhmissä, jotta kaikkien ääni tulee kuulluksi. Haastattelu ja piirrosten avulla kertominen voivat toimia hyvin puhuvien 3-vuotiaiden kanssa.

Hannis Lindberg

Lapsen osallisuuden periaatteet. Kuva: Hanna Lindberg

Aamupiirit ja muut piirihetket ovat tarpeettomia alle 3-vuotiaiden ryhmissä?

Väitän, että kaikki se sisältö, joita opettajat aamupiireissä ja muissa istumista vaativissa tuokioissa pyrkivät opettamaan, on opetettavissa jollakin muulla tavalla. Tätä väitettä pohtiessa tulee erityisesti tarkastella omaa oppimiskäsitystä. Olen siinä käsityksessä, että kaikki pätevät lastentarhanopettajat ymmärtävät, että lapsi oppii parhaiten leikkiessään, omien oivallustensa ja tekemisen kautta. Silti lasten istuttaminen aikuisjohtoiseen piiriin pitää edelleen tiukasti pintansa päiväkodin arjessa. Alle puolitoistavuotiaalle lapselle on kehityspsykologisen tietämyksen valossa luonnotonta istua alas aamupiiriin oppimaan, sillä juuri kävelemään oppinut lapsi oppii ”vaeltelemalla” – tutkimalla ympäristönsä etäisyyksiä, suhteita, pintoja jne. Puolitoistavuotias lapsi oppii suuri ja pieni käsitteet sujuvimmin aikuisen sanoittaessa lapsen tutkivaa toimintaa. Yhteisessä ihmettelyssä toteutuu käsitteiden oppimisen lisäksi luonnollisesti lapsen kokemus hänen ja aikuisen lämpimästä vuorovaikutushetkestä, yhteisestä jaetusta aiheesta ja yksilöllisestä huomioinnista. Nämä sisällöt harvemmin toteutuvat piirihetkellä.

Uudesta varhaiskasvatussuunnitelmasta voidaan suosiolla jättää huomiotta useita kohtia alle 3-vuotiaiden ryhmässä?

On totta, että uudessa vasussa on paljon sisällöllistä asiaa, joiden toteuttaminen tuntuu haastavalta. Varhaiskasvatussuunnitelman toteuttaminen arjessa perustuu kuitenkin lopulta jokaisen opettajan tulkintaan suunnitelmasta. Kaikkia sisältöjä ei ole tarvetta tulkita kirjaimellisesti. Otetaan esimerkiksi ”nikkarointi”. On selvää, ettei ole tarkoituksenmukaista antaa neljälle puolitoistavuotiaalle vasaroita käteen ja alkaa naputtamaan nauloja. Nikkarointitaitoa kuitenkin edellyttävät hyvät hienomotoriset taidot, kuten hyvä silmä-käsi yhteistyö. Nikkarointihetki voi olla rikkimenneen autoradan korjaushetki aikuisen johdolla, jossa lapset saavat kokemuksen myös kestävän kehityksen edistämisestä: rikkimennyttä tavaraa ei heitetä pois ja osteta uutta, vaan se pyritään aina ensisijaisesti korjaamaan. Aikuisen johdolla tehty korjaustyö antaa myös jatkossa lapsille idean leikkeihin – pieni lapsi saa merkityksen ja mallin siitä, mihin tarkoitukseen leikkityökalusalkun vasaraa ja ruuvimeisseliä voidaan käyttää.

Hanna Lindberg
Alle 3-vuotiaiden lasten ryhmässä toimiva lastentarhanopettaja.

Lue koko tutkimus osoitteesta http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201612192869

Juhlaseminaarin ohjelma on julkaistu!

Kukka

Lastentarhanopettajan koulutus juhlii tänä vuonna 125-vuotista taivaltaan, ja sen kunniaksi juhlatoimikunta (Helsingin yliopisto, OAJ, Lastentarhanopettajaliitto, Opetushallitus, Ebeneser-säätiö sekä Ebe ry.) järjestää lokakuussa juhlaseminaarin.

125 vuotta Suomen tulevaisuuden tekijöitä -juhlaseminaari järjestetään Helsingin yliopiston juhlasalissa 20.10.2017 klo 9:00 – 15:00. Seminaariin on vapaa pääsy eikä ennakkoilmoittautumista tarvita.

Seminaarissa kuulemme ajankohtaisesta varhaiskasvatuksen tutkimuksesta niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Key note -puheenvuoron pitää Islannin yliopiston professori Johanna Einarsdottir, aiheenaan Opportunities and Challenges in Icelandic Early Childhood Education. Myöhemmin iltapäivällä Turun yliopiston professori Jarmo Kinos pohtii aihetta suomalaisesta näkökulmasta otsikolla Pienten lasten opettajuus – tulevaisuuden mahdollisuus! 

Dialogipuheenvuoron pitää professori Kristiina Kumpulainen sekä tutkijatohtori Satu Valkonen Helsingin yliopistosta, aiheenaan Pienten lasten monilukutaidon kehittämisohjelma.

Ohjelmassa on myös paneelikeskustelu: Subjektiivinen, objektiivinen varhaiskasvatus. Panelisteina toimivat lastentarhanopettaja Essi Kantonen, tutkijatohtori Maiju Paananen, kansanedustaja Tuomo Puumala, näyttelijä ja vanhempi Riku Nieminen sekä kansanedustaja Emma Kari. Paneelin päätössanat lausuu professori Lasse Lipponen. Paneelia juontaa lastentarhanopettaja, varhaiskasvatuksen maisteriopiskelija Markus Sauvola.

Katso juhlaseminaarin ohjelma kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä. Voit myös ladata ohjelman PDF-muotoisena tästä

Muutokset ohjelmaan ovat mahdollisia.

Tervetuloa!

Ajankohtaista: Soihdunkantajia tarvitaan yhä

Ritva Semin kolumni on julkaistu Opettaja-lehdessä 11/2017.

Semi

Lento Helsingistä Berliiniin kestää pari tuntia. Mitähän mahtoi kestää matkanteko vuonna 1881, kun 25-vuotias Hanna Rothman lähti Helsingistä Berliinin Pestalozzi-Fröbel Hausiin opiskelemaan lastentarhanopettajaksi?

Valmistuttuaan Hanna palasi Suomeen ja perusti ensimmäisen kansanlastentarhan vuonna 1888. Neljä vuotta myöhemmin toimintansa aloitti Pohjoismaiden ensimmäinen lastentarhanopettajakoulutus. Sen Hanna perusti ystävänsä lastentarhanopettaja Elisabeth Alanderin kanssa.

Hanna ja Elisabeth järjestivät myös ensimmäisen lastentarhanopettajakokouksen 1907. Muistio on kirjoitettu säntillisellä kaunokirjoituksella. Kokouksessa kannettiin huolta lastentarhojen suurista lapsijoukoista ja vähäisistä opettajavoimista.

Virisi ajatus yhdistyksen perustamisesta, joka poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi toteutui vasta 1919. Elisabeth Alanderista tuli Lastentarhanopettajaliiton ensimmäinen puheenjohtaja.

Hanna ja Elisabeth olivat lastentarha-aatteen edelläkävijöitä, joiden työlle perustuu maamme koko nykyinen varhaiskasvatusjärjestelmä.

1990-luvun alussa varhaiskasvatuksen soihdunkantajiin kuului eduskunnan naisverkosto. Joukko vaikutti vahvasti siihen, että päivähoidosta tuli kaikkien lasten oikeus ja se sai roolin lasten oikeutena varhaiskasvatukseen.

Poliittisten päättäjien joukossa näitä varhaiskasvatuksen ja lasten puolustajia olisi tarvittu vuosi sitten, kun lasten oikeuksia rajattiin ja päiväkotien lapsiryhmien kokoa suurennettiin.

Opetus- ja kulttuuriministeriön asettamat selvityshenkilöt luovuttavat kesäkuussa opetusministerille varhaiskasvatuksen kehittämisen tiekartan. Toivottavasti se linjaa askelmerkit niin, että varhaiskasvatuspalvelumme nousevat muiden Pohjoismaiden tasolle ja pääsemme astelemaan jälleen edelläkävijöinä.

Varhaiskasvatus kehittyy vain, kun me niin päiväkodeissa, kunnissa kuin valtionhallinnossakin puolustamme kaikkien lasten oikeuksia laadukkaaseen pedagogiseen varhaiskasvatukseen.

Ritva Semi on varhaiskasvatuksen erityisasiantuntija OAJ:ssä.

Arkistojen kätköistä: Siiri Valli opiskelijana talvisodan aikaan

Arkistojen kätköistä -sarjassa tutustutaan lastentarhanopettajan koulutuksen historiaan. Seuraavassa Jenni Tinell avaa Siiri Vallin päiväkirjojen avulla sitä, millaista oli opiskella talvisodan aikaan.

Siiri Valli (os. Hiltunen) (3.11.1919 – 21.12.2005) valmistui Ebeneseristä lastentarhanopettajaksi vuonna 1941. Valmistumisensa jälkeen hän toimi mm. lapsi- ja nuorisotyössä Aunuksessa ja oli mukana evakuoimassa lapsia Ruotsiin sekä hoitamassa heitä siellä. Valli toimi Ebeneserin lastenlaitosten johtajana vuosina 1959–1963 ja lastentarhaseminaari Ebeneserin rehtorina vuosina 1959–1970. Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajana Valli oli vuodesta 1955 vuoteen 1959. Vuosina 1970–1973 hän oli Helsingin kaupungin lastentarhain tarkastajana. Hän piti päiväkirjaa vuosilta 1935–1945. Nämä viisi päiväkirjaa sekä hänen vieraskirjansa ovat talletettuina Ebeneser-säätiöön.

lm_vk_04_035

Lastentarhanopettajaliiton puheenjohtajan vaihdos vuonna 1959. Kuvassa vasemmalla uusi puheenjohtaja Hilja Laitinen ja oikealla entinen puheenjohtaja Siiri Hiltunen (myöh. Valli). Kuva: Ebeneser-säätiö

Opiskelijana talvisodan aikaan

Tammikuun 25. päivänä vuonna 1938 Siiri aivan puhkuu intoa päiväkirjansa sivulla, sillä hän on päässyt aputytöksi Kalevan lastentarhaan. Hän oli kuullut avoimesta paikasta seurakunnan joulujuhlassa eräältä Kalevan lastentarhan työntekijältä, joka oli kehottanut Siiriä ottamaan yhteyttä lastentarhan johtajaan. Siiri kertoo työstään runollisesti lasten parissa:

En ole enää konttorissa kuolleen työni ääressä, vaan olen lastentarhassa, elämän kukkaismaassa.  Et usko, kuinka olen onnellinen ja miten kiitollinen olen Jumalalle Hänen johdatuksestaan. Tunnen olevani omalla alallani lasten parissa (…) Ne taimet ovat hentoja, eivätkä kestä tuulen voimaa. Siksi nousee pyyntö, että nuo taimet saisivat kevätauringon lämmössä kasvaa ja puhjeta kukkaan turvassa tuulilta (…) Sieltä on kaukana paha maailma voimineen, se on onnen ja valon valtakunta täynnä kultaa, auringon kultaa (…)

Siiri viihtyy hyvin aputytön toimessa ja haluaa lähteä opiskelemaan lastentarhanopettajaksi. Kun ovet Ebeneseriin eivät kuitenkaan avaudu heti, Siiri on murheellinen ja ahdistunut. Siirille on luonteenomaista kirjoittaa runoja. Niitä syntyy niin onnen ylimpinä hetkinä kuin ahdingossa. Pettyneenä Siiri vuodattaa päiväkirjan sivuille epätoivoisia säkeitä. Ensimmäisenä päivänä kesäkuuta vuonna 1938 hän kirjoittaa näin:

Kun pettyy toiveet, tuulentuvat hajoo ja pilvilinnat maahan luhistuu. Oi syvään, syvään kuiluun silloin vajoo, ja unelmat ne tyhjään supistuu. Ja rinnan täyttää outo tunne, mi nauraa, itkee, ilkamoi. Ja kaikki huutaa, käskee – kunne? Se syksyn jälleen maille toi.

Keväinen nuorten seurakuntareissu Ruotsiin, kesän kauneus ja maaseutu kuitenkin piristävät Siiriä, ja päiväkirjan sivut täyttyvät kuvauksista luonnosta ja suven suloisuudesta. Vuosi kuluu ja Siiri kuvailee ruonoin elämäänsä: haikeutta, painolastia, yksinäisyyttä, uupumusta, rakkautta, uskoa ja toivoa, kasvua ja kipua. Seuraavan vuoden kesäkuu 1939 on täynnä iloa ja tyytyväisyyttä. Siiri on saanut opiskelupaikan Ebeneseristä. Seminaarin alettua syyskuussa Siiri tuntuu saaneen uuden suunnan elämäänsä.

Onhan minulla tehtävä elämässä, onhan minulla päämäärä, jota kohti saan kulkea. Pääsenkö siihen päämäärään, sitä en tiedä, enkä tahdokaan tietää. Mutta Jumala sen tietää. Hän, johon olen aina turvaava. (…) Ebeneserissä on hurmaavaa, mutta myös jännittävää. Olen saanut olla puutarhassa töissä lasten kanssa, nauttia maan hedelmistä, raittiista ilmasta ja kirkkaasta syysauringosta (…)

lm_vk_02_027a

Helsinginkadun ja Harjukadun risteys. Kuvassa etualalla Ebeneser-talo. Kuva: Ebeneser-säätiö

Kauan eivät kuitenkaan opiskelijat, eivätkä lapset päässeet nauttimaan kirkkaasta taivaasta. Todella uhkaavan tummia pilviä nousi taivaalle. Talvisodan päättymisestä tuli maaliskuun 13. päivänä kuluneeksi 77 vuotta. Siirin ammattiin kasvu ja valmistuminen ajoittuivat traagiseen historialliseen ajankohtaan.

Sodan uhka lepää isänmaamme yllä. Sitä olen paossa. Ei, ei koskaan paossa, sillä olisinhan raukka, isänmaan petturi. Olen joutunut tänne korpeen lasten kanssa, jotka lähetettiin pois hallitsevasta sodan vaarasta. Kaikki oli jätettävä (…)

Näin kirjoitti Siiri Karjalohjalla Kuusian kansakoululla lokakuun 17. päivänä vuonna 1939. Uhka ei jäänyt pelkäksi peloksi, vaan runsas kuukausi myöhemmin Suomi ajautui sotaan Neuvostoliittoa vastaan, kun Neuvostoliitto aiheettomasti vastasi Mainilan laukauksiin, joita väitti suomalaisten ampumiksi. Marraskuun kolmantena päivänä kaksikymmentä vuotta täyttänyt Siiri kertoo talvisodan alkamisesta. Heidät on kutsuttu maalta takaisin kaupunkiin lepäämään marraskuun alussa ja puolen välin paikkeilla ovat alkaneet teoriatunnit Ebeneserissä.

Sota alkoi marraskuun viimeisenä päivänä aivan yllättäen. Olimme rauhan toimissa pahaa aavistamatta, kun kesken tuntia Ebeneserissä hälytyssireenit alkoivat pahaenteisesti ulvoa. Emme luonnollisestikaan voineet uskoa sitä todeksi. Kauhu täytti meidät, Sota! Oi, eihän se voinut olla totta. (…) Aamulla kiitimme Jumalaa, että olimme saaneet herätä uuteen aamuun ja rukoilimme rauhan päivää. Niin, ja jo iltapäivällä sota kylvi tuskaa ja kuolemaa kaupunkiimme. (…)  Tuhannet tuskaiset kysymykset nousivat rinnastani kuin katselin. Miten taivas loimusi. – Tuli teki tuhoaan, Kaikki raunioitui… ihmiset… Kodit— elämä— onni— mitä ne olivat? Olinko koskaan tuntenut noita sanoja?

Siirin päiväkirjan sivut sodan ajoilta tiivistyvät tuskaisiin miksi-kysymyksiin, kuvauksiin elämän kauheudesta ja karheudesta. Toisaalta sodan keskellä ilmenee myös nuoruuden intomielistä uhoa ja ylpeyttä suomalaisista sotilaista ja lapsuudenystävistä ja kaikkia suomalaisia yhdistävästä me-hengestä; sodasta selvitään yhteistuumin toinen toista tukien. Siiri kirjoittaa koskettavasti joulukuussa vuonna 1939 isänmaallisesta eetoksesta sodan keskellä.

Meistä oli tullut yksi kansa, meillä oli yksi sydän ja sen sydämen täytti vain yksi sana: isänmaa, Suomikoti!

lm_vk_02_034

Ebeneser-talo talvisodan aikaan vuonna 1939. Ensimmäisessä kerroksessa toimi haavoittuneiden sidonta-asema. Ikkunat on peitetty hiekkasäkeillä. Kuva: Ebeneser-säätiö

Luottamus omiin poikiin oli korkealla; pienen kansan sotilaat olivat sankareita. Siiri pyrki näkemään Suomen tarinan myös kansainvälisessä kontekstissa. Vaikka muualta maailmalta saatiinkin myötätuntoa osaksi, Suomi joutui taistelemaan talvisodassa pääosin yksin. Ulkomaalaisia sotilaita talvisodan päätyttyä oli armeijan palveluksessa noin 11 660. Suurin osa näistä vapaaehtoisista olivat ruotsalaisia. Lisäksi Suomeen myytiin tai lahjoitettiin sotakalustoa kokonaisuudessaan noin 1,74 miljardin edestä (mm. Ruotsi, Norja, Tanska, Italia, Ranska, Iso-Britannia, Belgia, Yhdysvallat, Unkari, Espanja, Sveitsi, Saksa)

Saimme kuulla kuinka Suomen pojat rajoilla pitivät puoliaan sankarillisesti; voittamattomina, väkevinä kuin nuoret karhut seisoivat he yhtenä miehenä turvatakseen isänmaansa, rakkaan isänmaan vihollisen, barbaarisen vihollisen, hyökkäyksiltä. Heidän sankarimaineensa levisi yli koko maailman. (…) Koko maailma oli puolellamme, koko maailma tahtoo auttaa pientä ja uskollista Suomea, joka yksin saa taistella moninkertaisesti suurempaa vihollisjoukkoa vastaan. (…) (…) Jäämmekö taistelemaan yksin? (…) Jäämmekö yksin? (…) Me taistelemme oikean ja pyhän asian puolesta, meille ovat rakkaimmat Jumala, isänmaa ja koti! (…) Me luotamme Korkeimman johtoon. Hän on meitä auttava.

Siirin päiväkirjasta talvisodan ajoilta löytyy rukousta, runoutta ja lyhyitä ajan kuvauksia. Siirin luottamus Jumalaan ja Hänen johdatukseensa Suomen kansan kohdalla välillä häilyy ja välillä voimistuu. Joulukuun 30. Päivänä vuonna 1939 Siirin elämään loistaa valoa.

Autioilla kaduilla puhaltaa tuuli, vinkuva kuolemanviluinen tuuli. Raskaat pilvet kiitävät taivaalla, jonka heikosta sinestä joskus välähtää pienoinen, kirkassilmäinen tähti:  – Pilvet peittävät Suomen taivaan mutta pilvien raosta pilkistää tähti, toivon tähti. Se tähti ei koskaan sammu. Joka aamu sen loimu hetkeksi hiipuu, mutta joka ilta se syttyy uudelleen illasta iltaan, vuodesta vuoteen, tuhat kertaa uudelleen.

Siiri on lisännyt päiväkirjansa tekstiä jossain vaiheessa. Näissä merkinnöissä ei ole päivämääriä, mutta lisäykset on helppo tunnistaa, koska ne on tehty kuulakärkikynällä, ei musteella. Eräässä tällaisessa kirjoituksessa Siiri muistelee talvisodan aikaa kaupungissa seuraavasti.

Oli ankara pakkastalvi. Helsingissä lumikinokset kohosivat katujen vierillä miehen korkuisiksi. Kaikesta alkoi olla puutetta! Ruoka-annokset olivat ns. leipäkorteilla ja sitä aikaa kesti monta vuotta. Elämä oli niukkaa. Ebessä me seminaarilaiset söimme usein ateriaksemme pari silakkaa, joskus perunaa ja leivänpalan. Jos oli, joskus ruisvelliä tms. (…)

13.3. 1940 Siiri kirjoittaa, että ”rauha on palannut maahan”. Rauha maistuu katkeralta ja se otetaan vastaan kyynelsilmin. Rauhanehdot ovat raskaita. Siiri kokee, että Suomelle on tehty vääryyttä, pojat ovat taistelleet turhaan ja Jumala on hylännyt pienen maan. Siiri tuskailee rakkaan ystävänsä kodin joutumista vihollisen haltuun. Vuodatuksen jälkeen Siiri kuitenkin päättelee tekstiään toiveikkaana.

Kunpa me kerran käsi kädessä saisimme kulkea elon polkua, saisimme olla rakentamassa uutta, vapaata Suomea, kasvattaa uutta, isänmaata rakastavaa nuorisoa, urhoollisia poikia Suomelle! Vielä sarastaa uusi aamu!

Usko Jumalaan antaa Siirille voimaa ja avaa uusia näköaloja. Aivan lopuksi Siiri kirjaa itselleen Raamatusta Psalmin 84 voimaannuttavat sanat:

Kun he käyvät kyynellaakson kautta, he muuttavat sen lähteitten maaksi ja syyssade peittää sen siunauksilla. (…) Jumala meidän kilpemme. (…)

lm_vk_18_044

Lipunnosto Terävän kesäsiirtolassa Karjalohjalla 1930-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ammattiin kasvu Siirin elämässä on jatkuvaa polaarista pohdiskelua napojen molemmissa päissä. Toisinaan hän kokee suurta epävarmuutta ja pienuutta, välillä taas suunnatonta iloa ja kiitollisuutta siitä, että oma tehtävä ja paikka maailmassa on löytynyt.

Olenko kykenemätön siihen tehtävään, joka minulle on annettu. (…) Puuttuuko minulta sisäinen tarmo ja itsenäinen tahto, koska myönnän ja saan jotain sellaista, jota vastaan tuntoni huutaa? Eikö ihminen voi pitää selvää, suoraa kurssia elämässään? (…)

(26.2.1941)

Kuta enemmän perehdyn työhöni, sitä rakkaammaksi se minulle käy. En vaihtaisi sitä mihinkään (…)

(24. 4. 1941)

Sodan keskellä varttuminen aikuisuuteen on arvatenkin kivulias. Siiri miettii sodan vaikutusta itseensä.

Olenko koskaan ollut nuori? (…) Tunnen olevani niin vanha, niin perin aikuinen. Olenko vanhentunut liian aikaisin, olenko lapsuudesta astunut elämän arkeen? Missä ovat nuoruuden kultaiset päivät, missä pilvetön taivas ja suvinen yö? Monesti tuntuu kuin elämäni vastuu olisi liian suuri, liian raskas kannettavakseni, kuin en sitä hetkeksikään voisi heittää hartioiltani ja olla täysin vapaa, täysin onnellinen: Nuori! (…)

(18.9.1941)

Suomi oli joutunut sotaan uudestaan, kun jatkosota alkoi 25. 6. 1941. Valmistuessaan lastentarhanopettajaksi 29. 12. 1941, Siiri aprikoi elämäntehtäväänsä edelleen. Hän pohtii oman työnsä arvostusta.

(…) luulinhan merkitseväni jotakin, kun saan oman elämäntehtävän, jota rakastan. Tämä on minun osani vaaliessani näitä pienokaisia, Suomeni suurta, ihanaa tulevaisuutta. Eikö siinä ole kyllin tehtävää minulle, tehtävä, josta minun tulisi nöyränä kiittää? (…)

Jenni Tinell
Kirjoittaja on lastentarhanopettaja, KM ja jatko-opiskelija, jonka väitöskirjatyön tutkimusaineistoa Siiri Vallin päiväkirjat ovat.

Arkistojen kätköistä: Opiskelumuistoja 60-luvulta

Tässä Arkistojen kätköistä -sarjan osassa lastentarhanopettaja Tuulikki Nyström kertoo omista opiskelukokemuksistaan Ebeneserissä kurssilla 73 (vuonna 1964).

Lehdessä ilmoitettiin, että lähipäiväkodissa oli harjoittelijan paikka auki. Hain sitä ja minut hyväksyttiin työntekijäksi. Aloitin keväällä 1963 harjoitteluvuoteni. Alusta alkaen koin olevani omassa ympäristössäni. Viihdyin ja kiinnyin sekä työhöni että ohjaavaan opettajaani, jota ihailin suuresti. Mahdollisesti hän on ollut suurena vaikuttajana ammatinvalinnassani. Olin kevään harjoittelijana ja jatkoin seuraavana syksynä jouluun asti. Marras-joulukuussa oli Ebeneseriin pyrkiminen ja sinnehän minä halusin.

lm_vk_11_034

Lapsia leipomassa seminaariopiskelijan johdolla Ebeneserin pienoiskeittiössä 60-luvulla. Kuva: Ebeneser-säätiö

Valintamenettelynä oli kolmen päivän mittaiset karsintakokeet. Niistä mieleeni on jäänyt mm. psykologin koe, jossa oli monia keskeneräisiä lauseita ja ne piti täydentää. Eräskin lause alkoi näin: ”Naimaton nainen on…” Minulta tuli siihen täydennys kuin apteekin hyllyltä: ”Puolinainen!” Vasta jälkeenpäin kuulin, että psykologimme oli naimaton nainen ja olin aivan varma, että en pääse tuon kysymyksen takia sisään. Ehkäpä psykologimme oli huumori-ihmisiä!

Toinen valintakokeisiin liittyvä tehtävä oli kirjoittaa oma elämäkerta. Mitähän vähän yli kaksikymppinen tyttö silloin mahtoi kertoa elämästään? Olisi tosi mukavaa, jos vielä voisin lukea silloisia ajatuksiani. En todellakaan muista mitä kirjoitin.

Kolmas melko hurja muisto koepäivistä on, kun jouduimme kukin vuorollamme lapsiryhmään kylmiltään. Minulle annettiin käteen vanha Kotilieden kansikuva. Siitä piti kertoa lapsille satu ja vielä laulaa siihen sopiva laulu. Kansikuvan kanssa sain mennä komeroon hetkeksi miettimään. Pelonsekaisesti yritin keksiä kuvasta jotain juttua ja laulua… En muista laulua tai tarinaa, jonka kerroin, mutta tilanteen, kun menin sisään siihen huoneeseen, muistan varsin kammottavana. Näin lapsijoukon, joka leikki kuka missäkin omilla leluillaan. Taustalla istui arvosteluraati, mielestäni ainakin kymmenen naista tuoleillaan. Jotain piti keksiä, että sai lasten huomion puoleensa ja koottua heidät lattialle istumaan eteeni. Tuntui, että kaikki jutut olivat kadonneet päästäni. Hetken lamaannuksen jälkeen aloin toimia ja muistan sen, kun vihdoin sain lapset koottua luokseni, sumeni kuuloni ja näköni täysin. Annoin vain jutun juosta ja mietin, että menköön syteen tai saveen, mutta onhan täältä päästävä pois jotenkin. Mahdollisesti sain koottua kaikki olemattomat luovat voimani ja selvisin siitä hengissä.

Valintamenettelyihin kuului myös kahdenkeskeinen keskustelu rehtorin kanssa. Lopulta pääsin sisään ja olin varma, että lapset tulevat olemaan elämäntyöni sisältö. Kurssi numero 73 aloitti opintonsa vuonna 1964.

Ebeneserissä opettajat olivat mukavia ja meistä oppilaista välittäviä. Eritoten varmaan kaikki kurssikaverini muistavat Inger Bolten, rakkaan veisto-opettajamme. Hän oli viehättävä persoona ja aina ystävällinen ja kuunteli oppilasta sekä hymyili ja nauroi. Muistan lämmöllä kaikkia opettajiamme ja uskon, että he myös saivat kurssilaiseni kaikki oppimaan hyviä taitoja elämän varrelle tätä työtä tekemään.

lm_vk_19_008

Ebeneserin opiskelijoita veistossa vuonna 1969. Opetusta johtamassa Inger Bolte. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ainahan suuressa naisjoukossa on sekä hiljaisia että räiskyviä persoonia, mutta luulisin, että meidän kurssimme oli melkoisen harmoninen, vaikkakaan ei persoonaton. Tulimme toimeen keskenämme ja vieläkin tapaamme toisiamme viiden vuoden välinen, mikä osoittanee toisistamme välittämistä. Teimme myös opintomatkan kotimaassa kiertäen mm. kaikki lastentarhanopettajaopistot. Me emme vielä saaneet tehdä ulkomaanmatkaa, mutta heti vuoden parin päästä sekin oli mahdollista.

Sain koulutuksesta mielestäni hyvät eväät työtehtäviäni varten. Vaikea sanoa mikä on tullut koulutuksen kautta, mikä on ollut työkokemuksen kautta vahvistumista kasvattajana. Kokemus opettaa monessa asiassa opettajaa enemmän kuin pelkästään opiskeluaikana saatu oppi, vaikkakin se on erittäin tärkeä pohjaoppi – kaiken perusta kaikelle.

Tämän päivän opettajat tarvitsisivat mielestäni erikoisen paljon maltillisuutta, mielenrauhaa, välittämistä, kykyä aistia maailmanmenoa, kykyä löytää jokaisesta se hyvä ja arvokas ominaisuus – inhimillisyys, toista huomioiva ihminen.

lm_vk_20_040

Ebeneserin opiskelijakurssi 69:n valmistujaistilaisuus joulukuussa 1961. Kuva: Ebeneser-säätiö

Ystävääni, kollegaani, saan kiittää siitä, että ryhdyin tekemään elämäntyötäni lasten parissa. Hänen innostunut tapansa työskennellä lasten kanssa tarttui minuunkin ja sen siivittämänä hakeuduin opiskelemaan lastentarhanopettajaksi kauan sitten. Olen onnellinen, kun olen saanut tehdä mieleistäni tärkeää ja arvokasta työtä varhaiskasvattajana.

Tuulikki Nyström
Kirjoittaja opiskeli lastentarhanopettajaksi Ebeneserissä.

Haluaisitko sinä jakaa oman opiskelumuistosi juhlavuoden blogissa? Ota yhteyttä: susanna.gillberg@ebeneser.fi

Varhaiskasvatusta opiskelemassa: Fröbelin palikat Lastentarhamuseossa

Helsingin yliopiston esi- ja alkuopetuksen aineopintojen opiskelijat toteuttivat lauantaina 8.4.2017 Lastentarhamuseossa taidetapahtuman. Kurssin opiskelijat tuottavat juhlavuoden blogiin muutamia kirjoituksia lastentarhanopettajuuteen, taidekasvatukseen, esi- ja alkuopetukseen ja lapsuuteen liittyen. Seuraavana vuorossa ovat Noora Saarinen, Enni Peltokorpi, Erno Helki ja Jasmiina Tuohilampi.

Helsingin Lastentarhamuseo 8.4.2017

Toteutimme osana esi- ja alkuopetuksen opintojamme työpajan, jossa rakensimme lasten kanssa yhteistoiminnallisesti Lastentarhamuseon Fröbelin jättipalikoilla. Tässä blogikirjoituksessa esittelemme aluksi hieman Fröbelin palikoiden historiaa ja niiden perinteisiä käyttötarkoituksia, jonka jälkeen siirrymme tarkastelemaan rakenteluprojektin onnistumista osana Lastenterhanopettajamuseon taidetapahtumaa.

Fröbel1

Mitä ovat Fröbelin palikat?

Fröbelin puiset palikat, eli pedagogiset leikkilahjat, on kehittänyt saksalainen Friedrich Fröbel vuonna 1852. Hän ei halunnut tarjota lapsille valmiita leluja, vaikka oli sitä mieltä, että sen ajan lapsilta puuttuivat kunnolliset ja yksinkertaiset lelut. Siitä syntyi idea puisista palikoista, joiden tarkoituksena oli, että lapsi pystyi itse tekemään välineet leikkeihinsä.

Fröbelin oman pedagogisen opin mukaan lapsi tulisi käsittää aktiivisena ja omatoimisena toimijana, jonka luonnollista kehitystä tulisi tukea. Hän korosti kasvattajan ja lapsen välistä vuorovaikutusta sekä lapsenomaista opetusta. Hänen keksimillään palikoilla pystyi muun muassa leikkimään, laulamaan, tanssimaan ja kasvattamaan kasveja. Nämä kaikki osa-alueet olivat hänen kehittämänsä lapsikeskeisen kasvatusnäkökulman tärkeitä osasia.

Fröbelin palikat on jaettu viiteen eri lahjaan, ja ne tulisi antaa lapselle oikeassa järjestyksessä. Ensimmäiseen lahjaan kuului kuusi yksiväristä ja eriväristä palloa. Toinen lahja koostui puukuulasta, kuutiosta, lieriöstä ja hyrrästä. Lahjat 3-5 muodostuivat jaetuista kokonaisuuksista, eli esimerkiksi isosta kuutiosta, joka on jaettu joka sivulta kolmeen osaan. Yksi olennainen osa Fröbelin palikoita on myös se, että palikat paketoidaan joka kerta samalla tavalla järjestykseen omaan laatikkoonsa.
Fröbel2

Fröbelin jättipalikoilla toteutettu työpaja

Alexander Reichstein, Taina Sillanpään ja Martin Hackenberin muodostaman kansainvälisen työryhmän toteuttamat Fröbelin jättipalikat olivat suosittu osa lapsille suunnattua taidetapahtumaa. Työpajan teemana oli rakentaa unelmien kaupunkia, jonne lapset rakensivat esimerkiksi linnan, majan, sohvan, autoja, raketin ja leijonan.

Vaikka annoimme lapsille teeman, jonka mukaan rakennella, oli tavoitteena kuitenkin toteuttaa mahdollisimman lapsilähtöistä toimintaa. Olikin hienoa nähdä, kuinka monipuolisia ideoita ja toteutustapoja lasten mielikuvituksesta lähti kehittymään.

Työpajassa kehittyivät lasten tiimityötaidot, luovuus ja itseilmaisu. Rakentelu harjoittaa myös motorisia taitoja ja matemaattisia taitoja.

Rakentelutyöpajaan osallistui monenikäsiä lapsia, taaperoista yläkouluikäisiin ja jopa aikuiset innostuivat rakentelemaan. Tällaisessa toiminnassa näkyykin hienosti, kuinka eri ikäiset lapset voivat toimia yhteistyössä. Erityisesti pienemmät lapset tarvitsivat aluksi rohkaisua, jotta uskalsivat lähteä toteuttamaan ideoitaan, mutta aikuisen tuella mahdollistuivat monet upeat rakennelmat, eikä moni olisi rakentelussa alkuun päästyään malttanut lopettaa lainkaan!

Fröbel3

Fröbel4

Fröbel5

Lisätietoa Lastentarhamuseon Fröbelin palikoista:

http://www.reichstein.name/buildingblocks.html

Terveisin,

Noora, Enni, Erno ja Jasmiina

PS. Viime sunnuntain Helsingin Sanomat kirjoitti Fröbelin palikoista ja Lastentarhamuseon ulkoleikkipalikoista (lue juttu tästä, jutun lopusta voit klikata auki vielä erillisen tekstin jättipalikoista). Lastentarhamuseo on suljettu putkiremontin vuoksi, mutta yleisö on tervetullut leikkimään Ebeneserin pihalle (Helsinginkatu 3–5) tiistaina 25.4. klo 15–18. Tuolloin otetaan esiin Alexander Reichsteinin suunnittelemat jättipalikat sekä pedagogisesti kehittävät Fröbelin palikat.

Esi- ja alkuopetusta opiskelemassa: Virvon, varvon, vitsa on uusi

Huomasimme iloksemme, että edellinen blogikirjoitus herätti lukijoissa keskustelua. Muistutammekin siitä, että kirjoituksia on mahdollista ja suotavaa tosiaan myös kommentoida!

Helsingin yliopiston esi- ja alkuopetuksen aineopintojen opiskelijat toteuttivat lauantaina 8.4.2017 Lastentarhamuseossa taidetapahtuman. Kurssin opiskelijat tuottavat juhlavuoden blogiin muutamia kirjoituksia lastentarhanopettajuuteen, taidekasvatukseen, esi- ja alkuopetukseen ja lapsuuteen liittyen. Ensimmäisinä kirjoittajina toimivat Auli Stenberg, Mira Haranko ja Anni Jänkälä.

Toteutimme osana opintojamme taidetyöpajan Helsingin Lastentarhamuseolla palmusunnuntaita edeltävänä lauantaina. Tarkoituksemme oli yhdessä lasten ja heidän vanhempiensa kanssa vahvistaa erästä suomalaista kansanperinnettä, virpomista, askartelemalla itse virpomisvitsat. Tavoitteenamme oli tukea lasten luovaa ilmaisua ja mahdollistaa heille onnistumisen ja ilon kokemuksia käsillä tekemisen parissa.

Virvon1

Mielestämme päivän parasta antia oli se, kun näimme lasten yhdessä vanhempiensa kanssa suunnittelevan ja sitten toteuttavan mitä kauneimpia virpomisvitsoja. Yhdessä tekeminen tuotti silmin nähden molemminpuolista iloa. Moni vanhempi totesikin, ettei ollut askarrellut aikoihin, mutta nyt tilaisuuden tarjoutuessa ja vanhempien askartelussa alkuun päästyään innostus alkoi jo viritä uudelleen. Vanhemmat jakoivat keskenään ja lapsilleen muistoja omasta lapsuudestaan. Siitä, miten he olivat pukeutuneet noidiksi ja kuinka virpominen oli yksi vuoden odotetuimmista tapahtumista. Lapset puolestaan kertoivat uusista oppimistaan virpomisloruista ja odottivat tulevaa palmusunnuntaita innokkaasti. Moni kertoikin menevänsä isovanhempiensa luokse virpomaan. Osa lapsista tosin piti omasta vitsastaan niin paljon, että piti hieman harkita, raaskiiko siitä luopua. ☺ Ehkä monen lapsen kotona alkoikin vielä iltapäivällä ahkera askartelutuokio uusien vitsojen parissa.

Virvon2

Virvon varvon vitsa on uus,
aivan niin kuin kukkiva kuus.
Elämän onnea toivotan sulle,
nöyrästi pyydän palkkaa mulle.”

Oli ihanaa huomata lapsissa sekä vanhemmissa rauhoittumisen ja keskittyneisyyden hetki heidän luodessaan jotain omaa ja kaunista. Työpajassa vallitsi lämmin tunnelma ja tila oli täynnä tekemisen iloa. Monessa lapsessa huomasi myös sen, kuinka ylpeitä he olivat tekemästään ja myös vanhemmat ihastelivat omia tekeleitään, aidosti ja kainostelematta. Ehkä tässä kohtaa onkin hyvä muistaa se, kuinka tärkeää meille lasten parissa töitä tekeville ja lasten vanhemmille on, että voimme rohkeasti olla ylpeitä onnistumisistamme ja näin näyttää lapsille esimerkkiä. Omasta tuotoksesta saa ja pitääkin olla ylpeä ja iloinen. Myös me ihastelimme lasten vitsoja ääneen, kehuimme ja kannustimme heitä.

Meille kolmelle opiskelijallekin nousi mieleen monta omaa rakasta muistoa siitä, kuinka virpomisvitsoja tehtiin yhdessä vanhemman kanssa innokkaasti aina ennen palmusunnuntaita. Vanhemmat eivät kelpuuttaneet mitä tahansa koristelua, vaan oksien somistamiseen oli tärkeää panostaa. Materiaalien keräys aloitettiin hyvissä ajoin, karkkipapereita säästettiin ja niistä tehtiin koristeita, isosiskoilta otettiin mallia, silkkipaperista taiteltiin kukkasia, piipunrasseja ja höyheniä kierrettiin oksien ympärille. Vitsojen koristelu oli tärkeää, sillä käytiinhän niillä virpomassa ja siten toivottamassa hyvää pääsiäistä sukulaisille, naapureille ja ystäville. Virpomisen jälkeen oli jännittävää palata kotiin ja nähdä, millaisia vitsoja omaan kotiin oli ilmestynyt muiden virpojien toimesta.

Taidepajan järjestäminen oli meille hieno oppimiskokemus ja oli suuri ilo nähdä perheitä yhdessä osallistumassa tapahtumaan. Toivoisimmekin, että vastaavanlaisia tapahtumia järjestettäisiin jatkossakin ja perheet osallistuisivat aktiivisesti niihin. Työpajat ovat oiva tapa kokeilla erilaisia asioita ja ehkä jopa löytää uusia mielenkiinnon kohteita. Lapsille tulisi mahdollistaa monipuolisia kokemuksia taiteiden parissa.

Virvon3

Tämän kuvan myötä haluamme kiittää kaikkia virpomispajaan osallistuneita lapsia ja vanhempia sekä toivottaa rauhallista pääsiäistä!

Pääsiäisterveisin: Auli, Anni ja Mira